I am in Australia!

Sunnuntaiaamuna lokakuun 30. päivänä kävelin Perthin lentokentän ovista ulos uuteen, australialaiseen elämääni. Minua tervehtivät hostperheeni isä Steve, aurinko ja sininen taivas. En usko, että pystyn koskaan kunnolla kuvailemaan sitä onnea, jota tunsin luodessani ensimmäisiä silmäyksiä tähän uuteen, täysin erilaiseen ympäristöön. Noin 36 tunnin yhtäjaksoisen matkanteon jälkeen olin viimein perillä Australiassa; kenguruiden ja lukemattomien mahdollisuuksien maassa.

Jonkin aikaa mieleen mahtuu vain yksi ajatus. Tämä on se hetki, jota olen odottanut koko elämäni. 

Yhtäkkiä tuntuu oikealta olla hetki hiljaa ja hymyillä.

Ensimmäinen viikko Australiassa on ollut upea, ja varmasti elämäni hektisin ja erikoisin. Kaikki ympärilläni on uutta, ihmisistä ovenkahvoihin. Pysähdyn ihmettelemään maisemia joka kerta kun menen ulos, aurinko nostaa jatkuvasti hymyn kasvoilleni ja au pairin tehtävät pitävät minut kiireisenä aamusta iltaan. Viikkoon on mahtunut rantoja, raikkaita tuulenpuuskia, lämpöä, shoppailua, hyvää ruokaa ja juomaa, asioiden hoitamista, yksi kirjasto, sekä naurua että itkua, grillailua, uusiin ihmisiin tutustumista, mahtava maalaistori, kävelyä naapurustossa, hyttysiä, kärpäsiä, hämähäkkejä, gekko, tutkimustyötä, valokuvia, elokuvailta, päiväretki Ferguson Valleyyn ja valtavasti uuden oppimista. En itse asiassa usko koskaan aikaisemmin kokoneeni yhtä paljon yhden ainoan viikon aikana.

En myöskään ole kokenut vastaavaa mielen ja tunteiden pyörremyrskyä. Päässäni alkaa pyöriä joka kerta kun yritän saada sen sisältöä jonkinlaiseen järjestykseen. Kirjoittaminen tuntui monen päivän ajan ylitsepääsemättömältä tehtävältä, enkä tosiaankaan saa kaikkea tärkeää mahdutettua yhteen tekstiin. No, onneksi minulla on aikaa. Yksi asia kerrallaan.

Tunteista puheen ollen: olen onnellinen. Olen onnellinen jollain sellaisella tasolla, jonka kaltaista en tiennyt olevan olemassa ennen kuin pääsin tuntemaan sen. En voi missään tapauksessa väittää, että olisin päässyt tähän tilanteeseen helposti tai että en ole kohdannut haasteita. Mutta tiedän jo nyt, että tein sen ainoan oikean ratkaisun kun valitsin tämän perheen ja päätin yhdistää Australian ja au pairin elämän toisiinsa.

Tulevaisuus näyttää siis oikein valoisalta. Olen tutkinut Bunburyn kaupunkia ja lähialueita hyvin tuloksin. Tämä alue on matkailijan ja seikkailijan paratiisi. Tuntuu siltä kuin elämä olisi veistänyt tämän paikan juuri minua varten ja tuonut minut tänne juuri oikealla hetkellä. Rakastun Australiaan joka päivä uudelleen ja odotan kiinnostuneena, mitä tulevat viikot tuovat mukanaan.

Tunnen myös olevani todella onnekas. Minulla on mahtava hostperhe, jonka seurassa minulla on hyvä olla. Olen jo viikossa saanut nähdä, kuinka paljon apuni ja läsnäoloni merkitsee ja kuinka paljon minua arvostetaan. Saan joka päivä tehdä jotain, millä on merkitystä, ja se tuntuu uskomattoman hienolta. Jo näin lyhyessä ajassa olen tullut osaksi tätä perhettä, tätä kiireistä ja eläväistä, hyvin erilaisten persoonien ryhmää. Näin ei tapahdu jokaisen au pairin kohdalla, minkä takia olen äärimmäisen kiitollinen.

Kaiken kaikkiaan kaikki on sujunut vielä paremmin kuin odotin. Perheen pienet jäsenet ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan, ja yhteys syvenee jokaisen kanssa päivittäin. Alan päästä perille rutiineista ja siitä, missä minua eniten tarvitaan. Nautin ympärilläni hyörivästä hässäkästä ja uusista elämän äänistä.

Viikonloppu on tarjonnut myös mahdollisuuden rentoutumiseen ja ajatusten kunnolliseen järjestämiseen. En ole juurikaan ehtinyt kirjoittaa, mutta minulla on runsaasti ideoita blogia varten. Luvassa on ainakin postaus rantaretkistä, ensimmäisistä kokemuksista Ferguson Valleyssa. ensimmäisiä ajatuksia au pairin tehtävistä ja muista yleisistä tunnelmista. Ensi viikosta on tulossa vauhdikas ja melko vaativa, joten en osaa ennustaa millä tahdilla postauksia putoilee. Hiukan reaaliaikaisempia kuulumia voit kurkkia Instagramissa, josta minut löytää nimellä @loputonromaani

Nyt toivotan hyvää yötä, päivää tai huomenta riippuen siitä missä päin maailmaa juuri sinä oletkaan. Thank you for being here and see you soon!

*** Postauksen kuvat on otettu uuden kotini lähiympäristössä. ***

Tänään

Tänään


Tänään herään Suomessa ja nukahdan jossakin pilvien yläpuolella

Tänään aloitan matkani Suomen syksystä kohti Australian kevättä

Tänään astun lentokoneeseen taskussani ainoastaan menolippu

Tänään lähden Suomesta tietäen, etten tule takaisin ainakaan vuoteen

Tänään jätän taakseni kaiken, minkä olen 24 vuotta tuntenut aloittaakseni uuden elämän maailman toisella puolella

Tänään sukellan pää edellä elämäni seikkailuista suurimpaan

Tänään on unelman ensimmäinen päivä

Lähtisitkö elämään sitä minun kanssani?

Kaupunki, joka on aina elossa (Playa de las Americas, Teneriffa, Kanariansaaret, helmikuu 2014)

Herään ennen yhdeksää ilman herätyskelloa. Avaan silmät ja näen auringon valon kajastavan parvekkeelta. Äiti on avannut parvekkeen oven, ja kuulen jo osan heräävän kaupungin äänistä. Autot tööttäilevät, meri pauhaa, linnut laulavat, etäältä kuuluu iloista, nopeaa puhetta. Hyvää huomenta, Américas, ihanaa herätä täällä sydämessäsi. Hymyilen ja tunnen uneliaisuuden häviävän innostuneen energian tieltä. On aika nousta ylös.

Aamiaissalissa tajuan, kuinka iso tämä hotelli on. Sali on täpötäynnä porukkaa ja ääntä. Ihmiset vilisevät silmissäni joka puolella, säntäilevät joka suuntaan enemmän tai vähemmän hämmentyneinä. Hetkeen en osaa sanoa yhtään mitään, ihmettelen vain tätä hälinää. Parin metrin välein saa pysähtyä, jotta ei törmää lapseen tai kahvikuppia kantavaan aikuiseen. Pöydät ovat lähellä toisiaan, ja niiden välistä pujottelu vie aikansa. Yritän sanoa äidille jotakin, mutta minun pitää puoliksi huutaa ennen kuin hän saa sanoistani selvää kaiken hyörinän yli. Kun pääsemme ruuan äärelle, tarjonnan runsaus sokaisee emmekä loppujen lopuksi täytä lautasiamme lähellekään täyteen. On mysliä ja muroja ja hedelmiä ja jugurttia ja varmaan kymmentä erilaista leipää ja viittä eri leikkelettä ja juustoja enemmän kuin osaan laskea, vihanneksista puhumattakaan. On perinteiseen kanarilaiseen aamiaiseen kuuluvat herkut: kananmunaa keitettynä, paistettuna, kokkelina ja perunamunakkaana, paistettuja tomaatteja, pekonia, makkaraa ja valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Kahvia, teetä, vettä ja mehuja. Leivonnaisia en vielä edes katso kahteen kertaan, aivoni eivät pysty rekisteröimään enempää. Minulta pääsee helpottunut huokaus, kun istun pöytään. Sitten naurahdan. Jos joku ei ollut saliin tullessa kunnolla hereillä, niin tämän kokemuksen jälkeen varmasti olisi.

* * *

Yhdentoista aikoihin astumme hotellin takapihalle kirkkaan, sinisen taivaan alle. Kävelemme pihan läpi portille, jonka kautta pääsee suoraan rantakadulle. Jos mereltä ei tuulisi näin voimakkaasti, olisi jo todella kuuma - ja tästä tämä vain kuumenee. Ihana aurinko, ihana lämpö.

Jäämme pitkäksi aikaa ihailemaan merta, joka tervehtii meitä vaahtoisilla aalloillaan. Kuuntelen meren ääntä ja nautin taianomaista tunteesta, jonka se saa aikaan. Siitä kuinka se tuntuu sanovan jotakin, kutsuvan äärelleen ajattelemaan ja rentoutumaan, pyytää unohtamaaan kaiken muun. Keskittymään hetkeen. Aivan kuin sillä olisi vastaus, jota en ole edes tiennyt etsiväni.

Taustalla siintää La Gomera

Tällaisina hetkinä tuntee itsensä pieneksi. Niin kovin pieneksi. Koko maailma on edessäni, takanani, sivuillani. Se syleilee minua ja nostaa minut valtavalla kämmenellään niin korkealle että alkaa huimata ja kysyy:

"Uskallatko hypätä?"

Päivä ei ole vielä puolessakaan, mutta rantakatu on täynnä elämää. Turistit ja paikalliset kahvittelevat tai syövät lounasta ravintoloissa, joita osuu silmään toinen toisensa perään. Kosmetiikkaliikkeissä, matkamuistomyymälöissä ja vaateliikkeissä pyörii kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Surffarit ovat vallanneet suosikkialuuensa, joka alkaa hotellimme kohdalta ja jatkuu pitkään Los Cristianosiin päin mentäessä. Kivikatua reunustavat palmut huojuvat ja kohisevat, merivesi liikuttaa pyöreitä rantakiviä. Vastaantulevilla kasvoilla on hymy, innostunut, odottava, onnellinen hymy. Puheeseen sekoittuu musiikkia ja astioiden kilinää. 

Kaikki täällä on niin elossa, niin käsinkosketeltavan elossa. Kaupunki sykkii, aistin sen joka hetki. Elämä on tuulessa, meren tuoksussa, tarjoilijoissa, turisteissa, paikallisissa, lapsissa, lemmikkikoirissa, kauppiaissa jotka houkuttelevat ostajia aktiivisesti, olematta kuitenkaan aggressiivisia. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä enemmän kadulla tapahtuu. Hiljaisuutta täältä ei löydä, ei yölläkään. Ei mistään. Hotellihuoneeseen kuuluu vähintään meren kohina. Usein myös sekalainen yökerhojen jytke. Silti ihmisisissä on enemmän levollisuutta kuin Suomen autioilla bussipysäkeillä.

Kuinka erilainen paikka tämä onkaan kotiin verrattuna. Jaksan aina ihmetellä tätä tunnelmaa, joka on yhtä aikaa jatkuvassa liikkeessä ja pysähtynyt johonkin jota en osaa nimetä mutta josta pidän niin kovasti.

Kävelemme pitkän matkan rantakatua pitkin ja pysähdymme välillä katsomaan kauppoja. Ostettavaa täältä löytyy liikaakin: mekkoja, bikineitä, kosmetiikkaa, postikortteja, koruja, koriste-esineitä, urheiluvarusteita... Tapaamme myös iäkkään brittipariskunnan, joiden kanssa juttelemme pitkän tovin Teneriffasta, matkustamisesta, kotimaidemme välisistä eroista, koulutuksesta, vaikka mistä. Englanti pulppuaa minusta luonnostaan, eikä äidilläkään huonosti mene. Pariskuntaa on mukava katsella, he ovat onnellisia yhdessä. Tulee lämmin olo. Hymyilen kuin en enää muistaisi muunlaista ilmettä olevankaan. Rakastan Américasin kansainvälisyyttä. Täällä voi tavata eurooppalaisten lisäksi amerikkalaisia ja joskus harvoin aasialaisiakin. Usein se menee vieläpä niin päin, että minuun otetaan kontaktia. Ja siinä sitten jaetaan matkakokemuksia. Mahtavaa. 

Auringonlasku on upea, niin kuin aina. Niin kaunis, niin rakkaudellinen. Kuin hyvän ystävän lempeä hymy tai halaus, ihminen jonka seurassa voi olla rauhassa oma itsensä. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Aurinko muuttuu hiljalleen kultaiseksi, meri hopeiseksi. Ne ovat jonkin aikaa toistensa vastakohtia, niin eri värisiä, ja kuitenkin niitä ei voisi tässä hetkessä erottaa toisistaan. Rannalla kävelee vielä kaksi ihmistä, he piirtävät yhdessä jotakin hiekkaan, jaloillaan. Välillä erillään ja välillä toisiinsa nojaten. Love birds...

Lumimyrskystä palmujen alle (Teneriffa, helmikuu 2014)

"Kello on yksi yöllä, tie on mutkainen ja paksua, märkää lunta sataa niin ettei ikkunasta näe muutamaa metriä pidemmälle. Ajelemme pimeässä tyhjyydessä, näemme vain muutaman auton matkan varrella. Kuuden tunnin kuluttua istumme jo lentokoneessa, ja kun seuraavan kerran näen päivänvaloa, minun maailmassani ei sada lunta." 

Matka kohti Teneriffaa alkoi hyvin talvisissa tunnelmissa. Tietenkin koko talven pahin lumimyräkkä osui juuri sille yölle, jonka aikana ajoimme ensin Imatralta Kotkaan ja sieltä bussilla lentokentälle. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja Kotkassa jäi runsaasti odotteluaikaa. Lentokentällä olimme viiden aikoihin niin kuin pitikin. Terminaaliin astuessani tunsin sen ainutlaatuisen ilon, joka herää, kun tajuaa matkan todella alkaneen. Nyt ei enää tarvitse haaveilla vaan haaveista tulee totta. Lähtöselvitys meni kuin lennossa ja sitten oltiinkin jo koneessa reilun 200 muun ihmisen kanssa.

Lennolla muistelin aikani kuluksi kahta edellistä lentomatkaani Teneriffalle. Edellinen lento myöhästyi kaksi tuntia, koska lentokentän informaatiojärjestelmä kaatui samana aamuna. Niinpä virkailijat joutuivat tekemään kaikki merkinnät käsin matkustajalistoista maihinnousukortteihin. Lentokonetta ei voitu myöskään tankata ajallaan samasta syystä. Ensimmäisellä matkalla suurinpiirtein kaksi vuotta sitten kaikki sujui melkein yhtä jouhevasti kuin tällä kertaa. Ajatuksissani oli kuitenkin havaittavissa muutosta. Odotin perille pääsyä vielä kovemmin nyt, kun minulla oli jo suhde Teneriffaan. Ajattelin paikkoja, jotka halusin näyttää äidilleni ja saaren tunnelmaa, jota kaipasin kovasti. Nukkumisesta ja lukemisesta ei tullut oikein mitään, olin niin täpinöissäni. Reilut kuusi tuntia kuluivat silti ihmeen nopeasti.

Kun astuimme lentokoneesta ulos, taivas oli pilvetön ja subtrooppisen ilmaston lämpö humahti samantien iholle. Ilmassa tuoksui meri ja hiekka. Teneriffan eteläinen lentokenttä Reina Sofia on rakennettu aivan meren rantaan, joten sen läheisyydessä voi tuntea kaksi saaren tunnusmerkkiä: raikkaan, lempeän (silloin tällöin vähän vähemmän lempeän) merituulen ja keskipäivällä lähes polttavan auringonpaisteen. 

Matka lentokentältä Playa de las Américasiin kestää noin puoli tuntia. Bussissa istumiseen voi kulua enemmänkin aikaa, mikä riippuu tietysti hotellin sijainnista ja siitä, onko pakettimatkalainen vai omatoimimatkalainen, käyttääkö julkisia kulkuvälineitä vai onko varannut lentokenttäkuljetuksen. Meidän hotellimme, Sol Tenerife, sijaitsee alueen keskellä, joten pysähdyksemme osui suurinpiirtein hotellikierroksen puoliväliin.Sol Tenerife ei ollut minulle ennestään tuttu hotelli muuten kuin ulkopuolelta. Se on korkea, kaksisiipinen hotelli ja toimii hyvänä maamerkkinä kaupungilla kulkiessa. Se sijaitsee rantakadun varrella, joten se on helppo havaita ja sen avulla on helppo suunnistaa kohti rantaa. Tämä yhtenä vinkkinä ensikertalaisille.

Niinpä myös tuleva huoneemme oli minulle arvoitus. Ja voi veljet mikä hymy kasvoilleni nousi, kun näin huoneen näköalan!

Toljotimme aika pitkään tätä maisemaa. Leveästi hymyillen, tietenkin.

Perille tultuamme emme tehneet mitään kummempaa: lepäsimme, kävimme syömässä ja kaupassa ostamassa vettä ja hedelmiä. kävelimme ympäriinsä ja ihailimme auringonlaskua. Äiti on käynyt Teneriffalla suunnilleen 27-vuotta sitten ja silläkin reissulla vain kääntymässä etelässä, joten meininkiin piti vähän totutella. En kuljettanut edes kameraa mukana, koska en olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä kuvaamiseen ja toisaalta halusin ensin tajuta olevani taas Américasissa. Ihana paikka.

Katselen merta ja kuuntelen sen pauhaavia, kohisevia aaltoja. Ilma on täällä niin raikasta, lämmintä ja viileää vuorotellen tai pikemminkin samanaikaisesti. Ihmiset hymyilevät ja puheesta voi erottaa ainakin viittä eri kieltä. Kaikki on täällä erilaista ja kuitenkin on sellainen olo kuin olisi tullut kotiinsa. Toiseen, kaukaiseen, ajoittaiseen kotiin. Hola, Tenerife, olen kaivannut sinua. Mitä olet varannut minulle huomiseksi?

Mitä seuraavaksi?

Uuden blogin aloittaminen on aina haaste. Vaikka olen tehnyt tämän jo monta kertaa aikaisemmin, kohtaan tässä vaiheessa joka kerta saman kysymyksen: ensimmäinen postaus on julkaistu, mitä nyt pitäisi tehdä? Kirjoittaisinko jotain itsestäni ja tästä hetkestä, keskittyisinkö tulevaisuuteen vai tekisinkö jotain ihan muuta?

Muutaman päivän pohdiskelun jälkeen päätin kirjoittaa tarkemmin tulevista Australian kuvioista, yleisestä fiiliksestä ja kertoa mitä blogissa on luvassa lähitulevaisuudessa.

Minne siis olen menossa?

Ensimmäinen määränpää Australiassa on rannikkokaupunki Bunbury, jossa minua odottaa viisihenkinen host-perhe ja au pairin elämä. Bunbury sijaitsee Länsi-Australian osavaltiossa 175 kilometriä Perthistä, osavaltion pääkaupungista etelään. Kirjoitan Bunburysta laajemmin myöhemmin, mutta mainittakoon nyt ainakin se, että kaupunki on kuuluisia muunmuassa delfiineistä.

Mikä on au pair?

Suurin osa suomalaisista varmaan tietää tämän, mutta kerrataan homman idea lyhyesti:

Au pair on nuori ihminen, joka asuu ulkomailla isäntäperheen kanssa, huolehtii perheen lapsista ja auttaa jokapäiväisissä kotitöissä. Työnkuva ja työaika vaihtelee, sillä jokainen perhe on erilainen ja kaikilla perheillä on erilaiset tarpeet, mutta pääpiirteittäin au pairin työ pyörii lasten ympärillä. Isäntäperhe tarjoaa au pairille vähintään majoituksen, ruuan ja pienen palkan, mutta pakettiin kuuluu mahdollisesti myös ilmainen nettiyhteys, puhelin/liittymä, kulkuväline (yleensä pyörä ja/tai auto) tai jotain muuta hyödyllistä.

Miltä nyt tuntuu?


Aika moni on jo kysynyt sitä. Mikä fiilis, jännittääkö, pelottaako, oletko innoissasi? Vastaus on joka kerta vähän erilainen ja jotenkin sekava, koska en tiedä miten kaiken pääni sisällä tapahtuvan mahduttaisi muutamaan lauseeseen. Nyt yritän kuitenkin avata sieluani vähän tarkemmin.

Voimakkain tunne on onnellisuus. Sellainen onnellisuus, joka täyttää mielen jokaisen sopukan ja hakkaa kehossa, joka päivä kovempaa. Olen onnellinen siitä, että yksi suurimmista unelmistani toteutuu vuosien odotuksen jälkeen. Olen onnellinen hostperheestäni ja siitä, että saan ihan kohta tavata kolme pientä poikaa. joista tulee uuden elämäni keskus. Olen onnellinen niin monesta asiasta, etten pysty niitä listaamaan.

Olen myös todella innoissani, tietenkin. Pääsen tutustumaan uuteen maahan, kulttuuriin ja elämäntyyliin, mikä on jännittävää ja valtavan inspiroivaa. Pääsen kokemaan ja kokeilemaan uusia asioita, tapaamaan uusia ihmisiä. Saan mahdollisuuden nähdä luontoa, jonka kaltaista en ole tuntenut koskaan aikaisemmin. Edessäni on suuri tuntematon, johon saan mahdollisuuden sukeltaa kokonaisvaltaisesti. Koko elämäni muuttuu, ja se tuntuu todella hyvältä.

Ei tämä kuitenkaan ihan helppoa ole. Suomeen jää paljon rakkaita ihmisiä, esimerkiksi äiti ja isäpuoli <3 Suomeen jää veli, hänen ihana tyttöystävänsä, eno, kummitäti, joukko muita sukulaisia ja paljon mahtavia, ihania ystäviä.

Hyvästien jättö ja näiden ihmisen välittömästä läheisyydestä luopuminen on ehdottomasti vaikein osuus tässä kaikessa. Olemme jakaneet niin paljon, sekä iloa että kyyneleitä. Tiedän, että tulen kaipaamaan heitä kaikkia monta kertaa, välillä varmasti niin kovasti että sattuu. Mutta tiedän myös, että he kaikki kulkevat mukanani kaikkialle, koska he asuvat sydämessäni. Tiedän, että he odottavat minua täällä sitten kun palaan.

Sanotaan, että jostain on luovuttava saadakseen jotain uutta ja että kaikkea ei voi saada tai pitää yhtäaikaa.

Minusta tuntuu, että vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Nyt vasta alan käsittää, kuinka paljon erilaisia tunteita menneestä irrottaminen ja uuden vastaanottaminen voi herättää.

Miksi perustin matkablogin?

Matkablogi on sekin yksi uusi, tuntematon alue, jolle olen halunnut astua jo kauan. Haluan haastaa itseäni kirjoittajana ja kokea, millaista on kirjoittaa täysin uusista aiheista. Haluan tallentaa muistoni ja kokemukseni jonnekin ja jakaa australialaisen elämäni perheen, ystävien ja kaikkien muiden kiinnostuneiden kanssa. Toivon, että blogistani on apua myös muille, jotka suunnittelevat au pairiksi ryhtymistä tai Australiaan matkustamista.

Lähitulevaisuudessa on luvassa ainakin...

• muutama postaus edelliseltä ulkomaanmatkaltani Kanariansaarille
• jotain Australian vuoteen liittyvistä matkajärjestelyistä
• laajempi teksti blogin tarkoituksesta ja tulevasta sisällöstä
• tunnelmat lähtöpäivänä
• jotain muuta? 

Tässä kaikki tällä kertaa, nähdään taas parin päivän päästä! Jos mielessäsi on kysymyksiä, toiveita tai mitä tahansa muuta asiaa, jätä minulle kommentti :) 

Ensimmäinen

Kuka? 

Ida,
24-vuotias,
Itä-Suomen ja järvien lapsi,

kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija,

intohimoinen kirjoittaja,

ennakkoluuloton lukija,

kirjabloggaaja,

jatkuvasti paisuvan kirjahyllyn omistaja

torimyyjä,
tv-sarjojen ja elokuvien suurkuluttaja,

ikuinen haaveilija,
supersosiaalinen olento,

krooninen matkakuumepotilas,

romantikko,

hyvä kuuntelija,
 kotikokki,
kausileipuri,
utelias seikkailija,
pohdiskelija,
kauniin luonnon ja auringon ystävä

Ainakin näitä ja paljon muuta

Mitä? 

Working Holiday
Au pair -elämää

seikkailuja rinkka selässä 

Missä? 

Australia

Milloin? 

Lokakuu 2016 ->

Miten?

Working Holiday Visa
AuPairWorld
Facebook

Miksi? 

Syitä on liikaa yhdessä tekstissä listattavaksi, mutta tässä muutamia tärkeimpiä:

1) Olen haaveillut working holiday -vuodesta Australiassa niin pitkään kuin olen tiennyt sellaisen mahdollisuuden olemassaolosta
2) Oli aika tehdä muutos ja lähteä kokemaan jotain täysin uutta
3) Au pairiksi ryhtyminen on kiinnostanut minua pitkään
4) Puhtaasti Australian tähden: kulttuuri, ilmasto, luonto, kaupungit, rannat, aktiviteetit ja kaikki ne lukemattomat muut mahdollisuudet vetävät minua puoleensa kuin tuhat magneettia

Tässä kaikki tähän hetkeen.

Lähdetkö mukaan seikkailuun? ;)