Kaupunki, joka on aina elossa (Playa de las Americas, Teneriffa, Kanariansaaret, helmikuu 2014)

Herään ennen yhdeksää ilman herätyskelloa. Avaan silmät ja näen auringon valon kajastavan parvekkeelta. Äiti on avannut parvekkeen oven, ja kuulen jo osan heräävän kaupungin äänistä. Autot tööttäilevät, meri pauhaa, linnut laulavat, etäältä kuuluu iloista, nopeaa puhetta. Hyvää huomenta, Américas, ihanaa herätä täällä sydämessäsi. Hymyilen ja tunnen uneliaisuuden häviävän innostuneen energian tieltä. On aika nousta ylös.

Aamiaissalissa tajuan, kuinka iso tämä hotelli on. Sali on täpötäynnä porukkaa ja ääntä. Ihmiset vilisevät silmissäni joka puolella, säntäilevät joka suuntaan enemmän tai vähemmän hämmentyneinä. Hetkeen en osaa sanoa yhtään mitään, ihmettelen vain tätä hälinää. Parin metrin välein saa pysähtyä, jotta ei törmää lapseen tai kahvikuppia kantavaan aikuiseen. Pöydät ovat lähellä toisiaan, ja niiden välistä pujottelu vie aikansa. Yritän sanoa äidille jotakin, mutta minun pitää puoliksi huutaa ennen kuin hän saa sanoistani selvää kaiken hyörinän yli. Kun pääsemme ruuan äärelle, tarjonnan runsaus sokaisee emmekä loppujen lopuksi täytä lautasiamme lähellekään täyteen. On mysliä ja muroja ja hedelmiä ja jugurttia ja varmaan kymmentä erilaista leipää ja viittä eri leikkelettä ja juustoja enemmän kuin osaan laskea, vihanneksista puhumattakaan. On perinteiseen kanarilaiseen aamiaiseen kuuluvat herkut: kananmunaa keitettynä, paistettuna, kokkelina ja perunamunakkaana, paistettuja tomaatteja, pekonia, makkaraa ja valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Kahvia, teetä, vettä ja mehuja. Leivonnaisia en vielä edes katso kahteen kertaan, aivoni eivät pysty rekisteröimään enempää. Minulta pääsee helpottunut huokaus, kun istun pöytään. Sitten naurahdan. Jos joku ei ollut saliin tullessa kunnolla hereillä, niin tämän kokemuksen jälkeen varmasti olisi.

* * *

Yhdentoista aikoihin astumme hotellin takapihalle kirkkaan, sinisen taivaan alle. Kävelemme pihan läpi portille, jonka kautta pääsee suoraan rantakadulle. Jos mereltä ei tuulisi näin voimakkaasti, olisi jo todella kuuma - ja tästä tämä vain kuumenee. Ihana aurinko, ihana lämpö.

Jäämme pitkäksi aikaa ihailemaan merta, joka tervehtii meitä vaahtoisilla aalloillaan. Kuuntelen meren ääntä ja nautin taianomaista tunteesta, jonka se saa aikaan. Siitä kuinka se tuntuu sanovan jotakin, kutsuvan äärelleen ajattelemaan ja rentoutumaan, pyytää unohtamaaan kaiken muun. Keskittymään hetkeen. Aivan kuin sillä olisi vastaus, jota en ole edes tiennyt etsiväni.

Taustalla siintää La Gomera

Tällaisina hetkinä tuntee itsensä pieneksi. Niin kovin pieneksi. Koko maailma on edessäni, takanani, sivuillani. Se syleilee minua ja nostaa minut valtavalla kämmenellään niin korkealle että alkaa huimata ja kysyy:

"Uskallatko hypätä?"

Päivä ei ole vielä puolessakaan, mutta rantakatu on täynnä elämää. Turistit ja paikalliset kahvittelevat tai syövät lounasta ravintoloissa, joita osuu silmään toinen toisensa perään. Kosmetiikkaliikkeissä, matkamuistomyymälöissä ja vaateliikkeissä pyörii kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Surffarit ovat vallanneet suosikkialuuensa, joka alkaa hotellimme kohdalta ja jatkuu pitkään Los Cristianosiin päin mentäessä. Kivikatua reunustavat palmut huojuvat ja kohisevat, merivesi liikuttaa pyöreitä rantakiviä. Vastaantulevilla kasvoilla on hymy, innostunut, odottava, onnellinen hymy. Puheeseen sekoittuu musiikkia ja astioiden kilinää. 

Kaikki täällä on niin elossa, niin käsinkosketeltavan elossa. Kaupunki sykkii, aistin sen joka hetki. Elämä on tuulessa, meren tuoksussa, tarjoilijoissa, turisteissa, paikallisissa, lapsissa, lemmikkikoirissa, kauppiaissa jotka houkuttelevat ostajia aktiivisesti, olematta kuitenkaan aggressiivisia. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä enemmän kadulla tapahtuu. Hiljaisuutta täältä ei löydä, ei yölläkään. Ei mistään. Hotellihuoneeseen kuuluu vähintään meren kohina. Usein myös sekalainen yökerhojen jytke. Silti ihmisisissä on enemmän levollisuutta kuin Suomen autioilla bussipysäkeillä.

Kuinka erilainen paikka tämä onkaan kotiin verrattuna. Jaksan aina ihmetellä tätä tunnelmaa, joka on yhtä aikaa jatkuvassa liikkeessä ja pysähtynyt johonkin jota en osaa nimetä mutta josta pidän niin kovasti.

Kävelemme pitkän matkan rantakatua pitkin ja pysähdymme välillä katsomaan kauppoja. Ostettavaa täältä löytyy liikaakin: mekkoja, bikineitä, kosmetiikkaa, postikortteja, koruja, koriste-esineitä, urheiluvarusteita... Tapaamme myös iäkkään brittipariskunnan, joiden kanssa juttelemme pitkän tovin Teneriffasta, matkustamisesta, kotimaidemme välisistä eroista, koulutuksesta, vaikka mistä. Englanti pulppuaa minusta luonnostaan, eikä äidilläkään huonosti mene. Pariskuntaa on mukava katsella, he ovat onnellisia yhdessä. Tulee lämmin olo. Hymyilen kuin en enää muistaisi muunlaista ilmettä olevankaan. Rakastan Américasin kansainvälisyyttä. Täällä voi tavata eurooppalaisten lisäksi amerikkalaisia ja joskus harvoin aasialaisiakin. Usein se menee vieläpä niin päin, että minuun otetaan kontaktia. Ja siinä sitten jaetaan matkakokemuksia. Mahtavaa. 

Auringonlasku on upea, niin kuin aina. Niin kaunis, niin rakkaudellinen. Kuin hyvän ystävän lempeä hymy tai halaus, ihminen jonka seurassa voi olla rauhassa oma itsensä. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Aurinko muuttuu hiljalleen kultaiseksi, meri hopeiseksi. Ne ovat jonkin aikaa toistensa vastakohtia, niin eri värisiä, ja kuitenkin niitä ei voisi tässä hetkessä erottaa toisistaan. Rannalla kävelee vielä kaksi ihmistä, he piirtävät yhdessä jotakin hiekkaan, jaloillaan. Välillä erillään ja välillä toisiinsa nojaten. Love birds...

Lumimyrskystä palmujen alle (Teneriffa, helmikuu 2014)

"Kello on yksi yöllä, tie on mutkainen ja paksua, märkää lunta sataa niin ettei ikkunasta näe muutamaa metriä pidemmälle. Ajelemme pimeässä tyhjyydessä, näemme vain muutaman auton matkan varrella. Kuuden tunnin kuluttua istumme jo lentokoneessa, ja kun seuraavan kerran näen päivänvaloa, minun maailmassani ei sada lunta." 

Matka kohti Teneriffaa alkoi hyvin talvisissa tunnelmissa. Tietenkin koko talven pahin lumimyräkkä osui juuri sille yölle, jonka aikana ajoimme ensin Imatralta Kotkaan ja sieltä bussilla lentokentälle. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja Kotkassa jäi runsaasti odotteluaikaa. Lentokentällä olimme viiden aikoihin niin kuin pitikin. Terminaaliin astuessani tunsin sen ainutlaatuisen ilon, joka herää, kun tajuaa matkan todella alkaneen. Nyt ei enää tarvitse haaveilla vaan haaveista tulee totta. Lähtöselvitys meni kuin lennossa ja sitten oltiinkin jo koneessa reilun 200 muun ihmisen kanssa.

Lennolla muistelin aikani kuluksi kahta edellistä lentomatkaani Teneriffalle. Edellinen lento myöhästyi kaksi tuntia, koska lentokentän informaatiojärjestelmä kaatui samana aamuna. Niinpä virkailijat joutuivat tekemään kaikki merkinnät käsin matkustajalistoista maihinnousukortteihin. Lentokonetta ei voitu myöskään tankata ajallaan samasta syystä. Ensimmäisellä matkalla suurinpiirtein kaksi vuotta sitten kaikki sujui melkein yhtä jouhevasti kuin tällä kertaa. Ajatuksissani oli kuitenkin havaittavissa muutosta. Odotin perille pääsyä vielä kovemmin nyt, kun minulla oli jo suhde Teneriffaan. Ajattelin paikkoja, jotka halusin näyttää äidilleni ja saaren tunnelmaa, jota kaipasin kovasti. Nukkumisesta ja lukemisesta ei tullut oikein mitään, olin niin täpinöissäni. Reilut kuusi tuntia kuluivat silti ihmeen nopeasti.

Kun astuimme lentokoneesta ulos, taivas oli pilvetön ja subtrooppisen ilmaston lämpö humahti samantien iholle. Ilmassa tuoksui meri ja hiekka. Teneriffan eteläinen lentokenttä Reina Sofia on rakennettu aivan meren rantaan, joten sen läheisyydessä voi tuntea kaksi saaren tunnusmerkkiä: raikkaan, lempeän (silloin tällöin vähän vähemmän lempeän) merituulen ja keskipäivällä lähes polttavan auringonpaisteen. 

Matka lentokentältä Playa de las Américasiin kestää noin puoli tuntia. Bussissa istumiseen voi kulua enemmänkin aikaa, mikä riippuu tietysti hotellin sijainnista ja siitä, onko pakettimatkalainen vai omatoimimatkalainen, käyttääkö julkisia kulkuvälineitä vai onko varannut lentokenttäkuljetuksen. Meidän hotellimme, Sol Tenerife, sijaitsee alueen keskellä, joten pysähdyksemme osui suurinpiirtein hotellikierroksen puoliväliin.Sol Tenerife ei ollut minulle ennestään tuttu hotelli muuten kuin ulkopuolelta. Se on korkea, kaksisiipinen hotelli ja toimii hyvänä maamerkkinä kaupungilla kulkiessa. Se sijaitsee rantakadun varrella, joten se on helppo havaita ja sen avulla on helppo suunnistaa kohti rantaa. Tämä yhtenä vinkkinä ensikertalaisille.

Niinpä myös tuleva huoneemme oli minulle arvoitus. Ja voi veljet mikä hymy kasvoilleni nousi, kun näin huoneen näköalan!

Toljotimme aika pitkään tätä maisemaa. Leveästi hymyillen, tietenkin.

Perille tultuamme emme tehneet mitään kummempaa: lepäsimme, kävimme syömässä ja kaupassa ostamassa vettä ja hedelmiä. kävelimme ympäriinsä ja ihailimme auringonlaskua. Äiti on käynyt Teneriffalla suunnilleen 27-vuotta sitten ja silläkin reissulla vain kääntymässä etelässä, joten meininkiin piti vähän totutella. En kuljettanut edes kameraa mukana, koska en olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä kuvaamiseen ja toisaalta halusin ensin tajuta olevani taas Américasissa. Ihana paikka.

Katselen merta ja kuuntelen sen pauhaavia, kohisevia aaltoja. Ilma on täällä niin raikasta, lämmintä ja viileää vuorotellen tai pikemminkin samanaikaisesti. Ihmiset hymyilevät ja puheesta voi erottaa ainakin viittä eri kieltä. Kaikki on täällä erilaista ja kuitenkin on sellainen olo kuin olisi tullut kotiinsa. Toiseen, kaukaiseen, ajoittaiseen kotiin. Hola, Tenerife, olen kaivannut sinua. Mitä olet varannut minulle huomiseksi?