"Kello on yksi yöllä, tie on mutkainen ja paksua, märkää lunta sataa niin ettei ikkunasta näe muutamaa metriä pidemmälle. Ajelemme pimeässä tyhjyydessä, näemme vain muutaman auton matkan varrella. Kuuden tunnin kuluttua istumme jo lentokoneessa, ja kun seuraavan kerran näen päivänvaloa, minun maailmassani ei sada lunta."
Matka kohti Teneriffaa alkoi hyvin talvisissa tunnelmissa. Tietenkin koko talven pahin lumimyräkkä osui juuri sille yölle, jonka aikana ajoimme ensin Imatralta Kotkaan ja sieltä bussilla lentokentälle. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja Kotkassa jäi runsaasti odotteluaikaa. Lentokentällä olimme viiden aikoihin niin kuin pitikin. Terminaaliin astuessani tunsin sen ainutlaatuisen ilon, joka herää, kun tajuaa matkan todella alkaneen. Nyt ei enää tarvitse haaveilla vaan haaveista tulee totta. Lähtöselvitys meni kuin lennossa ja sitten oltiinkin jo koneessa reilun 200 muun ihmisen kanssa.
Lennolla muistelin aikani kuluksi kahta edellistä lentomatkaani Teneriffalle. Edellinen lento myöhästyi kaksi tuntia, koska lentokentän informaatiojärjestelmä kaatui samana aamuna. Niinpä virkailijat joutuivat tekemään kaikki merkinnät käsin matkustajalistoista maihinnousukortteihin. Lentokonetta ei voitu myöskään tankata ajallaan samasta syystä. Ensimmäisellä matkalla suurinpiirtein kaksi vuotta sitten kaikki sujui melkein yhtä jouhevasti kuin tällä kertaa. Ajatuksissani oli kuitenkin havaittavissa muutosta. Odotin perille pääsyä vielä kovemmin nyt, kun minulla oli jo suhde Teneriffaan. Ajattelin paikkoja, jotka halusin näyttää äidilleni ja saaren tunnelmaa, jota kaipasin kovasti. Nukkumisesta ja lukemisesta ei tullut oikein mitään, olin niin täpinöissäni. Reilut kuusi tuntia kuluivat silti ihmeen nopeasti.
Kun astuimme lentokoneesta ulos, taivas oli pilvetön ja subtrooppisen ilmaston lämpö humahti samantien iholle. Ilmassa tuoksui meri ja hiekka. Teneriffan eteläinen lentokenttä Reina Sofia on rakennettu aivan meren rantaan, joten sen läheisyydessä voi tuntea kaksi saaren tunnusmerkkiä: raikkaan, lempeän (silloin tällöin vähän vähemmän lempeän) merituulen ja keskipäivällä lähes polttavan auringonpaisteen.
Matka lentokentältä Playa de las Américasiin kestää noin puoli tuntia. Bussissa istumiseen voi kulua enemmänkin aikaa, mikä riippuu tietysti hotellin sijainnista ja siitä, onko pakettimatkalainen vai omatoimimatkalainen, käyttääkö julkisia kulkuvälineitä vai onko varannut lentokenttäkuljetuksen. Meidän hotellimme, Sol Tenerife, sijaitsee alueen keskellä, joten pysähdyksemme osui suurinpiirtein hotellikierroksen puoliväliin.Sol Tenerife ei ollut minulle ennestään tuttu hotelli muuten kuin ulkopuolelta. Se on korkea, kaksisiipinen hotelli ja toimii hyvänä maamerkkinä kaupungilla kulkiessa. Se sijaitsee rantakadun varrella, joten se on helppo havaita ja sen avulla on helppo suunnistaa kohti rantaa. Tämä yhtenä vinkkinä ensikertalaisille.
Niinpä myös tuleva huoneemme oli minulle arvoitus. Ja voi veljet mikä hymy kasvoilleni nousi, kun näin huoneen näköalan!
Toljotimme aika pitkään tätä maisemaa. Leveästi hymyillen, tietenkin.
Perille tultuamme emme tehneet mitään kummempaa: lepäsimme, kävimme syömässä ja kaupassa ostamassa vettä ja hedelmiä. kävelimme ympäriinsä ja ihailimme auringonlaskua. Äiti on käynyt Teneriffalla suunnilleen 27-vuotta sitten ja silläkin reissulla vain kääntymässä etelässä, joten meininkiin piti vähän totutella. En kuljettanut edes kameraa mukana, koska en olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä kuvaamiseen ja toisaalta halusin ensin tajuta olevani taas Américasissa. Ihana paikka.
Katselen merta ja kuuntelen sen pauhaavia, kohisevia aaltoja. Ilma on täällä niin raikasta, lämmintä ja viileää vuorotellen tai pikemminkin samanaikaisesti. Ihmiset hymyilevät ja puheesta voi erottaa ainakin viittä eri kieltä. Kaikki on täällä erilaista ja kuitenkin on sellainen olo kuin olisi tullut kotiinsa. Toiseen, kaukaiseen, ajoittaiseen kotiin. Hola, Tenerife, olen kaivannut sinua. Mitä olet varannut minulle huomiseksi?
