Olen työstänyt romaania vuoden ajan: Mitä mielessäni liikkuu tänään?

Vuosi sitten tänä päivänä ryhdyin jälleen työstämään romaania, joka on ollut osa minua niin kauan, etten juuri muista aikaa ilman sitä. Sillä hetkellä olin varma vain yhdestä asiasta: tällä kertaa veisin tämän loppuun asti, enkä lepäisi ennen kuin työ olisi tehty.

Elelin silloin Australiassa Port Hedlandissa, 15 000 asukkaan kaivoskaupungissa, josta seuraaviin sivistyskeskuksiin oli satojen kilometrien matka, jossa lämpötila nousi viikosta toiseen 35 asteeseen ja jonka tunnelma oli vähintääkin pysähtynyt. En ole toistaiseksi keksinyt, mikä herätti luovuuteni henkiin niissä olosuhteissa. Kysymys saattoi olla vain siitä, että mieleni kaipasi puuhaa virikkeettömässä ympäristössä. Tai sitten käynnissä oli syvällisempi prosessi, joka ehti sopivaan vaiheeseen juuri silloin. Niin tai näin, huhtikuun ensimmäisenä päivänä elämäni vaihtoi suuntaa.

Vuoden aikana tein päivittäin jotain tämän kirjan eteen. Jos en kirjoittanut, työskentelin juonen tai henkilöiden parissa, listasin uusia ideoita, kehittelin vanhoja eteenpäin tai etsin väsymättä vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vielä ratkaisematta. Lähes yhtä paljon aikaa käytin luovuuden ruokkimiseen: lukemiseen, elokuvien ja tv-sarjojen ahmimiseen, musiikin kuuntelemiseen, ajatusten puhdistamiseen, inspiraation etsintään. Työtä riitti kokonaisen työpäivän verran, usein enemmänkin.

Tämä on ollut yhtä aikaa parasta ja erikoisinta aikaa elämässäni. Parasta siksi, että olen saanut  jälleen yhteyden itseeni, kulkenut kohti suurinta unelmaani. Olen löytänyt itsestäni sen kahdeksanvuotiaan  tytön, joka päätti kirjoittaa kirjoja; joka uskoi itseensä horjumatta ja tavoitteli unelmaansa pelottomana, vaikka ei tiennyt tulevaisuudesta mitään. Minussa on herännyt tahto taistella, eikä suinkaan vain itseni takia, vaan tarinan takia. Sen takia, että kirjoittamalla minulla on mahdollisuus jakaa jollekin toiselle samaa voimaa, jota kymmenet ja taas kymmenet romaanit ovat minulle antaneet. Erikoista eloni on ollut esimerkiksi siksi, että minun on täytynyt opetella vanhoja taitoja uudelleen samalla, kun harjoittelen uusia. Olen kokenut useita sellaisia tilanteita ja tunteita, jotka tunnistan aikaisemmilta aktiivisilta luovuuden kausilta, mutta niiden kokemisesta on kulunut niin pitkä aika että ne tuntuvat uusilta: olin ikään kuin unohtanut, mitä ihmisessä tapahtuu kirjoittamisen myötä. Mitä tämä ihan tarkalleen tarkoittaa, no - se on toisen päivän tarina. Tänään minulla on muuta asiaa.

Olisi mahdotonta kuvailla koko vuotta yhdessä tekstissä, mutta sen ytimen voi tiivistää kolmeen asiaan tai kokemukseen: onnellisuuteen, ihmeen kohtaamiseen ja kiitollisuuteen.

Jo se tosiasia, että kykenen taas kirjoittamaan, tekee minut niin onnelliseksi, etten tiennyt vastaavaa tunnetta edes olevan olemassa. Kirjoittaessani tunnen riemua, joka täyttää jokaisen soluni ja värittää kaikkia ajatuksiani. Tämä puhdas, riehakas ilo oli minulta piilossa vuosia, mutta nyt se virtaa minussa kuin vesi koskessa. Olen onnellinen myös siitä, kuinka paljon olen oppinut sekä kirjoittamisesta että itsestäni. Olen onnellinen jokaisesta haasteesta ja koetuksesta, jokaisesta voitetusta taistelusta.

Vuoteen on tietenkin mahtunut myös vaikeita vaiheita. Päiviä, jolloin olen tuntenut jääneeni jumiin tai olevani hukassa. Ajoittain olen pelännyt, että tämä loppuu, että en pystykään tähän, vieläkään. Joinakin päivinä olen hakannut mieleni ruvelle. On ollut unettomia öitä ja kirveleviä kyyneitä. Niihin tilanteisiin on liittynyt tuskaa ja epätoivoa, jotka olen kuitenkin voittanut joka kerta, Kerta toisensa jälkeen olen noussut kuopastani ja saanut tarinasta uudelleen kiinni ennen kuin luovuus katkeaa kokonaan. Silloin riemu voittaa, ja muistan miksi jaksan yrittää.

Kun näin tapahtuu, ymmärrän taas kertaalleen kuinka ison asian kanssa olen tekemisissä. Jos en välittäisi tästä koko sydämeni voimalla, jos en haluasi kirjoittaa koko sielullani, en kokisi tällaisia emotionaalisia ääripäitä. Jos en syvimmän epätoivonkin hetkellä uskoisi, että minut on luotu tätä työtä varten, olisin luovuttanut aikoja sitten. Luovan onnen ja tuskan tasapaino, se on aika kummallinen otus.

Kirjoittamiseen ja sen mukana kulkeviin ilmiöihin on aina liittynyt vahva ihmeen tunne. Tämän vuoden aikana se on noussut uudelle tasolle. Jatkuvasti huomaan hämmästyväni, yllättyväni tai ihmetteleväni jotakin siihen kuuluvaa asiaa: esimerkiksi tunnetta, flow-kokemusta tai prosessia jonka seurauksena ratkaisin jonkin ongelman tai sain idean, joka muuttaa koko tarinan suuntaa. On kaiken kaikkiaan ihmeellistä, kuinka paljon uutta materiaalia olen pystynyt vuodessa tuottamaan ja järjestämään. Edistys ei suinkaan koske ainoastaan tätä yhtä romaania, vaan myös sen jatko-osia. Olen melkein alusta lähtien nähnyt tarinan kirjasarjana, mutta tänään näen sen mahdollisuudet huomattavasti kirkkaammin kuin aikaisemmin. Olen innoissani siitä, mitä on tulossa ja mihin prosessi minua kuljettaa. Paras vaihe on vasta edessä.

Hallitsevin tunne nyt, kun olen päässyt tähän pisteeseen, on kiitollisuus. Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet mukana tällä matkalla. Olen saanut huomata, kuinka monet ihmiset uskovat minuun ja ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä romaanin kirjoittaminen oikeasti on. Monet luottavat kykyihini, vaikka eivät ole vielä saaneet minkäänlaista todistetta siitä, että tiedän mitä olen tekemässä. Minulla on iso joukko mahtavia ystäviä, jotka ovat pitäneet minua pinnalla, kannustaneet minua, haastaneet minua ja tukeneet minua lukemattomilla eri tavoilla. Yksi puhelu veljeni kanssa pelasti minut kerran monelta virheeltä. Äiti on jaksanut tuskastumatta seurata vierestä prosessia, jonka uskon ajoittain näyttävän varsin kummalliselta. Meren takana asustelee kaksi nuorta miestä, joilla on hyvin erityinen rooli tässä kaikessa. Instagram, blogit, youtube ja NaNoWriMo ovat tuoneet elämääni arvokkaita tuttavuuksia. Kaikilla näillä ihmisillä on minulle mittaamaton arvo.

Sotilaskielen vertauksin asian voi tiivistää näin: Olen tämän operaation kenraali, mutta en voittaisi yhtäkään taistelua ilman uskollisia sotilaitani. Kiitos, että olette rinnallani <3

Mitä seuraavaksi? Kirjoittaminen jatkuu Camp NaNoWriMon merkeissä. Perusidea on sama kuin marraskuussa, mutta lisänä osallistujat voivat koota virtuaalisen kirjoitusryhmän, "mökin", jonka jäsenten kanssa voi jakaa kirjoittamisen iloineen ja vaikeuksineen. Huhtikuun tavoitteeni on huimat 20 000 sanaa, joten tekemistä on. Palaan aiheeseen seuraavassa postauksessa vielä tällä viikolla (ellen joudu kirjoitusmanian kouriin ja unohda, että muukin maailma pyörii). 

Vuodessa kertyi valtava määrä ajatuksia, jotka haluan vihdoin järjestää teksteiksi. Minulta on kysytty muunmuassa, miten prosessi toimii, mikä kirjoittamisessa on parasta, miten motivoin itseäni kirjoittamaan ja minkälainen merkitys musiikilla on työskentelyssäni. Tässä on aiheista vain murto-osa. Toivon, että avaamalla omia kokemuksiani voin auttaa muita kirjoittajia. Toivon myös, että aiheesta kiinnostuneet lukijat saavat uusia näkökulmia kirjallisuuteen ja ajattelevat ainakin kerran kirjaa lukiessaan työtä, intohimoa ja taitoa, joita kirjan kirjoittamiseen on tarvittu ja vuodatettu. Romaanin kirjoittaminen on monimutkainen prosessi, ja sen vaiheista riittää kerrottavaa. Ne, jotka ovat kiinnostuneita pohdinnoistani: pitäkää silmänne auki. 

Nyt onkin jo kiire kirjoittamaan: 600 sanaa pitäisi ennen keskiyötä saada ulos mielen sopukoista. Katsotaan, kuinka kirjoittajan käy!

Sielun ydin

Ihan ensimmäiseksi: olen pahoillani blogin totaalisesta hiljaiselosta. Tämä ei ollut homman tarkoitus. Kerron myöhemmin tarkemmin, mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta tällä hetkellä vain yksi asia merkitsee: olen tullut takaisin ja aion pysyä linjoilla tästä eteenpäin. Miten tähän pisteeseen päästiin, siinä onkin aika jännä tarina. Ja sen kerron nyt.

Viiteen kuukauteen vieraassa maassa mahtuu paljon kokemuksia, uusia tilanteita, tunteita, ajatuksia, yllätyksiä ja jotain sellaista, mitä ei pysty nimeämään tai selittämään. Uskon että jokainen matka ulkomaille on jokaiselle kokijalle erilainen riippuen esimerkiksi siitä, millaisesta tilanteesta matkalle lähtee ja mitä matkalta toivoo. Minulle Australian aika on ollut ennen kaikkea uuden suunnan etsimistä. Olen saanut tilaisuuden etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet minua aivan liian kauan. Samalla olen kohdannut sekä uusia että vanhoja osia itsestäni, tietenkin melkoisella emotionaalisella myrskyllä höystettynä. Kaikkea pääni sisällä tapahtunutta en vielä edes ymmärrä, mutta koko prosessin voi kuitenkin tiivistää yhteen ydinkysymykseen:

Mitä minun pitäisi elämälläni tehdä?

Niin, yhtään isompaa tehtävää en sitten osannut itselleni keksiä. Oh well...

Aihe on valtava ja monimutkainen, sillä tuo yksi kysymys voi viitata esimerkiksi unelmiin, ihmissuhteisiin, arvomaailmaan tai ihmisenä olemiseen yleensä. Elämän tarkoitus käsittää useita eri asioita näkökulmasta riippuen. Minun pohdintani keskuksessa on toistaiseksi ollut ammatillinen tulevaisuus. Olen opiskellut yliopistossa neljä vuotta, pääaineena kirjallisuus ja sivuaineina suomen kieli ja aineenopettajan pedagogiset opinnot. Unelmatutkinto tällaiselle fiktion suurkuluttajalle, eikö niin? Ainakin minä uskoin vahvasti niin, kunnes kaikki alkoi mennä päin tiedätte kyllä mitä. Esseiden kirjoittamisesta tuli ylitsepääsemätön ongelma, pienimmätkin tehtävät jäivät kesken, tentit eivät menneet läpi... Ajauduin jatkuvaan epäonnistumisen kierteeseen, jota en pystynyt millään rikkomaan. Opinnot - ja oikeastaan koko elämä - toisti samaa kurjaa kaavaa kuukaudesta toiseen kunnes kadotin motivaation ja uskon itseeni. Pelkkä ajatus yliopistosta tuotti niin kovaa ahdistusta, että elämän muutkin osa-alueet kärsivät.

Suunnilleen vuosi sitten aloin tosissani kyllästyä tilanteeseen. Mietin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Olinko valinnut väärän alan vai oliko ongelmille jokin toinen, monimutkaisempi syy? Halusinko todella olla opettaja? Entä jos sopisinkin paremmin johonkin muuhun työhön? Annoin kysymysten virrata vapaasti, vaikka se pelotti. Totta puhuen olin kauhuissani, sillä minulla ei ollut aavistustakaan vastauksista. Yhtäkkiä en ollut varma mistään.

Viime vuoden kesäkuussa tein kaikkien aikojen parhaan päätöksen. Oli aika pitää tauko yliopistosta ja pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluan elämältäni ja missä todellinen paikkani on. Heinäkuussa ryhdyin etsimään aupairin töitä Australiasta ja lokakuun lopussa löysin itseni Perthin lentokentältä. Sen päivän jälkeen on tapahtunut paljon kehitystä.

Jos viittä viimeksi kulunutta kuukautta tarkastelee ammatillisen tulevaisuuden näkökulmasta, niillä kaikilla on ollut erityinen tehtävänsä.

Marraskuu imaisi minut keskelle Australian ihmeitä niin, että unohdin kaikki maailman huolet täydellisesti.

Joulukuussa tutut kysymykset nostivat taas päätään, mutta eivät ahdistaneet enää yhtä paljon kuin ennen. Aloin nähdä mahdollisuuksia, jotka eivät aikaisemmin olleet käyneet edes mielessä.

Tammikuussa aivot raksuttivat tosissaan. Ajattelin, tutkin asioita, ajattelin lisää. Tein ainakin yhden tulevaisuutta koskevan päätöksen. Pää tulvi ideoita ja tulevaisuus näytti pitkästä aikaa suurimmaksi osaksi valoisalta.

Helmikuu palautti minut kertarysäyksellä nykyhetkeen niinkin tehokkaasti, että muutaman viikon ajan uskalsin ajatella vain seuraavaa päivää (tästä lisää tuonnempana).

Maaliskuu olikin sitten se kuukausi, joka valaisi kaiken olennaisen. Mitä siis oikein tapahtui?

Maaliskuun alkupuolella kirjoitin facebookiin lyhyen kuvauksen 22 tunnin mittaisesta bussimatkastani Perthistä Port Hedlandiin. En pitänyt tekstiä kovin erikoisena. se oli vain pieni fiilistelypätkä muistoksi hienosta kokemuksesta. Se sai kuitenkin runsaasti tykkäyksiä, mikä jo yksin laittoi mielessäni liikkeelle jotakin. Varsinainen oivallus iski, kun yksi vasta hiljattain tutuksi tullut ihminen kehui tekstiä ja lausui sanat, joilla on valtava merkitys erityisesti jokaiselle fiktion kirjoittajalle.

"Matkakertomuksesi oli mukavaa luettavaa. Osasit hyvin kuvailla näkemäsi ja kokemasi. Tuntui kuin olisin itse ollut mukana."

Tuntui kuin olisin itse ollut mukana. Sanat iskivät tajuntaani sellaisella voimalla, että vieläkin huimaa. Nuo kuusi sanaa tiivistävät tärkeän ominaisuuden, joka on läsnä hyvässä kirjallisuudessa: teksti luo niin vahvoja mielikuvia, että lukijan mielessä ne tuntuvat todellisilta tapahtumilta tai jopa tietyssä mielessä ovat todellisia. Toisin sanoen hyvä kirja herättää eloon jotain, mikä ei ole lähtöisin lukijan mielestä, saa lukijan näkemään ja tuntemaan sen minkä kirjan henkilöt näkevät ja tuntevat. Mitä parempi kirja sitä vahvemmin tämä ominaisuus yleensä toteutuu, tietenkin monien muiden piirteiden rinnalla.

Jäin miettimään asiaa useammaksi päiväksi. Jos pystyin herättämään tuon todellisuuden tunteen korkeintaan 200 sanan mittaisella tekstillä, mitä tapahtuisi jos kirjoittaisin romaanin? Mitä tapahtuisi jos vihdoinkin kirjoittaisin loppuun sen tarinan, jota olen työstänyt jo vuosia? Mitä voisin antaa juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella, jos vain tekisin sitä mitä minut on itse asiassa luotu tekemään; kirjoittaisin?

Äkkiä mieleni oli kristallinkirkas. Kaikkein vanhimmat ja syvimmät unelmani vyöryivät päälleni ja ajoivat tieltään kaiken epätietoisuuden.

Kirjoittaminen on ollut osa minua aina. Loin tarinoita jo ennen kuin osasin oikeasti kirjoittaa: suhersin paperille riveittäin jotain tekstiä muistuttavaa ja luin sen äidilleni ääneen kuin se olisi ollut oikea tarina. Koulussa tunsin välittömästi vetoa lukemista kohtaan, ja lukuharrastus ruokki kirjoittamista. Kun luokkatoverit tuskailivat äidinkielen tunnilla, kuinka ihmeessä saisi edes sen sivun pituisen kirjoitelman tehtyä, minä viiletin jo neljännellä sivulla. Yritin toistuvasti selittää opettajalle, että kuulin kyllä ohjeet, mutta yksi sivu ei millään riitä! Haittaako ihan kamalasti, jos kirjoitan kuusi?

Kahdeksanvuotiaana tiesin, että haluan kirjoittaa kirjoja. Silloin onnellisuus oli hyvin yksinkertaista: jos saan kirjoittaa, selviän mistä tahansa. Eikä tämä asia ole oikeastaan muuttunut miksikään.

Murrosikäisenä aloin kirjoittaa vakavammin ja intohimoisemmin. Ensimmäinen romaani alkoi löytää muotonsa, jopa niin pitkälle että kirjoitin siitä useamman version. Koulussa kirjoitin esseitä ja fiktiivisiä kirjoitelmia silmät loistaen, enkä koskaan luovuttanut ennen kuin olin tekstiin tyytyväinen.
Lukiossa kirjalliset päämäärät vahvistuivat ja laajentuivat uuden oppimisen ja taitojen kehittymisen myötä. Luin aiempaa tarkemmin ja analyyttisemmin ja sen myötä myös kirjoitin paremmin. Kirjailijan ura oli vielä kaukana, mutta uskoin vakaasti saavuttavani sen,

Sitten tapahtui jotakin, minkä vuoksi tämä kaikki romahti, Jätän sen tarinan tuonnemaksi, mutta tiivistän olennaisen: kadotin päämääräni, unelmani ja niiden mukana itseni. Unohdin, että halusin opiskella kirjallisuutta kehittyäkseni sekä lukijana että kirjoittajana. Unohdin, että halusin oppia kirjallisuudesta niin paljon kuin mahdollista ennen kaikkea siksi, että ymmärtäisin tulevia lukijoitani paremmin. Ehkä myös itseäni ja omaa kirjoittamisprosessiani, kirjallisuuden yleisestä luonteesta puhumattakaan.

Sillä hetkellä kun tämä totuus unohtui, kirjoittamisesta tuli mahdotonta. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, koska se ei edustanut enää sitä mitä se pohjimmiltaan oli; kirjoittaminen ei ollut enää keino luoda uutta, lahjoittaa toiselle ihmiselle kokonaisia maailmoja. Se ei ollut enää taide, jota rakastin ja jonka avulla ymmärsin maailmaa edes hiukan paremmin. En voinut enää purkaa siihen ahdistusta, surua, vihaa, iloa, rakkautta, pelkoa tai yhtään mitään, koska kirjoitin pakosta. Yritin kirjoittaa, koska opinnot määräsivät niin.

Meno jatkui tällaisena vuosia. Osaatteko kuvitella, mitä vuosien jakso ilman vapauttavaa, rajatonta luomistyötä tekee ihmiselle jolle se on yhtä kuin happi? Oliko lopulta niin kummallista, että opiskelu ajoi minut epätoivoon, kun sen tarkoitus oli vääristynyt?

Tämä pato murtui yhtenä maaliskuun päivänä yhden lauseen ansiosta. Kun elämä osoitti konkreettisesti, että kykyni kirjoittaa oli vain piilossa raskaan kuorman alla, mutta elossa yhtä kaikki, sain yhteyden sieluni ytimeen. Sain uudelleen yhteyden siihen osaan itsestäni, joka on ollut ja on edelleen olemassa riippumatta mistään ulkopuolisesta tekijästä.

Olisiko tätä tapahtunut ilman Australiaa? Ei varmasti, sillä jos en olisi Australiassa, en olisi matkustanut lähes vuorokautta bussilla enkä olisi kirjoittanut matkasta mitään. Ilman tekstiä ei olisi ollut lukijaa, ilman lukijaa ei olisi ollut reaktiota (kiitos Martti! <3). Australian tärkein tehtävä tässä kaikessa on kuitenkin ollut kaiken turhan riisuminen ja hävittäminen, mahdollisuus pöydän puhdistamiseen. Ilman sitä en olisi ollut valmis näkemään, että kaikki vastaukset ovat jo sisälläni - joskus vain tarvitsen uusia työkaluja niiden löytämiseen.

Niin. En ehkä tiedä, missä paikkani on yliopiston jälkeen, mutta tiedän tarkalleen mitä minun täytyy tehdä juuri nyt. Kirjoittaa.

Kirjoittaa periksi antamatta kunnes ensimmäinen romaani on niin valmis, että sen voi lähettää kustantajille. Ensimmäiset askeleet tällä matkalla on jo otettu, enkä aio pysähtyä ennen kuin kyseinen kirja on kansissa - se on jo aihesisällöltään juuri tämän ajan kirja, henkilöistä puhumattakaan. Minulla on tarina joka ansaitsee tulla kerrotuksi, ja vain minä voin kertoa sen. Niinpä ryhdyin toimeen.

Aloitin kirjoittamalla pitkästä aikaa kirja-arvion (tämän tässä näin). Sen jälkeen lähetin oman kirjani ensimmäisen luvun kahdelle hyvälle ystävälle luettavaksi, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja tein suunnitelmia huhtikuuta varten. Ensisijainen tavoitteeni on päästä tasapainoiseen luovaan rytmiin, toisin sanoen kirjoittaa ja lukea joka päivä. Postausten määrä tulee varmasti lisääntymään huomattavasti sekä täällä että kirjablogissa. Romaanin osalta aloitan kevyellä 150 sanan päivätavoitteella ja nostan sanamäärää tasaisesti, kun teksti alkaa virrata riittävän vaivattomasti.

Huh. Tästä saattaa syntyä melkoinen ralli. Pysytkö kyydissä?

Mitä seuraavaksi?

Uuden blogin aloittaminen on aina haaste. Vaikka olen tehnyt tämän jo monta kertaa aikaisemmin, kohtaan tässä vaiheessa joka kerta saman kysymyksen: ensimmäinen postaus on julkaistu, mitä nyt pitäisi tehdä? Kirjoittaisinko jotain itsestäni ja tästä hetkestä, keskittyisinkö tulevaisuuteen vai tekisinkö jotain ihan muuta?

Muutaman päivän pohdiskelun jälkeen päätin kirjoittaa tarkemmin tulevista Australian kuvioista, yleisestä fiiliksestä ja kertoa mitä blogissa on luvassa lähitulevaisuudessa.

Minne siis olen menossa?

Ensimmäinen määränpää Australiassa on rannikkokaupunki Bunbury, jossa minua odottaa viisihenkinen host-perhe ja au pairin elämä. Bunbury sijaitsee Länsi-Australian osavaltiossa 175 kilometriä Perthistä, osavaltion pääkaupungista etelään. Kirjoitan Bunburysta laajemmin myöhemmin, mutta mainittakoon nyt ainakin se, että kaupunki on kuuluisia muunmuassa delfiineistä.

Mikä on au pair?

Suurin osa suomalaisista varmaan tietää tämän, mutta kerrataan homman idea lyhyesti:

Au pair on nuori ihminen, joka asuu ulkomailla isäntäperheen kanssa, huolehtii perheen lapsista ja auttaa jokapäiväisissä kotitöissä. Työnkuva ja työaika vaihtelee, sillä jokainen perhe on erilainen ja kaikilla perheillä on erilaiset tarpeet, mutta pääpiirteittäin au pairin työ pyörii lasten ympärillä. Isäntäperhe tarjoaa au pairille vähintään majoituksen, ruuan ja pienen palkan, mutta pakettiin kuuluu mahdollisesti myös ilmainen nettiyhteys, puhelin/liittymä, kulkuväline (yleensä pyörä ja/tai auto) tai jotain muuta hyödyllistä.

Miltä nyt tuntuu?


Aika moni on jo kysynyt sitä. Mikä fiilis, jännittääkö, pelottaako, oletko innoissasi? Vastaus on joka kerta vähän erilainen ja jotenkin sekava, koska en tiedä miten kaiken pääni sisällä tapahtuvan mahduttaisi muutamaan lauseeseen. Nyt yritän kuitenkin avata sieluani vähän tarkemmin.

Voimakkain tunne on onnellisuus. Sellainen onnellisuus, joka täyttää mielen jokaisen sopukan ja hakkaa kehossa, joka päivä kovempaa. Olen onnellinen siitä, että yksi suurimmista unelmistani toteutuu vuosien odotuksen jälkeen. Olen onnellinen hostperheestäni ja siitä, että saan ihan kohta tavata kolme pientä poikaa. joista tulee uuden elämäni keskus. Olen onnellinen niin monesta asiasta, etten pysty niitä listaamaan.

Olen myös todella innoissani, tietenkin. Pääsen tutustumaan uuteen maahan, kulttuuriin ja elämäntyyliin, mikä on jännittävää ja valtavan inspiroivaa. Pääsen kokemaan ja kokeilemaan uusia asioita, tapaamaan uusia ihmisiä. Saan mahdollisuuden nähdä luontoa, jonka kaltaista en ole tuntenut koskaan aikaisemmin. Edessäni on suuri tuntematon, johon saan mahdollisuuden sukeltaa kokonaisvaltaisesti. Koko elämäni muuttuu, ja se tuntuu todella hyvältä.

Ei tämä kuitenkaan ihan helppoa ole. Suomeen jää paljon rakkaita ihmisiä, esimerkiksi äiti ja isäpuoli <3 Suomeen jää veli, hänen ihana tyttöystävänsä, eno, kummitäti, joukko muita sukulaisia ja paljon mahtavia, ihania ystäviä.

Hyvästien jättö ja näiden ihmisen välittömästä läheisyydestä luopuminen on ehdottomasti vaikein osuus tässä kaikessa. Olemme jakaneet niin paljon, sekä iloa että kyyneleitä. Tiedän, että tulen kaipaamaan heitä kaikkia monta kertaa, välillä varmasti niin kovasti että sattuu. Mutta tiedän myös, että he kaikki kulkevat mukanani kaikkialle, koska he asuvat sydämessäni. Tiedän, että he odottavat minua täällä sitten kun palaan.

Sanotaan, että jostain on luovuttava saadakseen jotain uutta ja että kaikkea ei voi saada tai pitää yhtäaikaa.

Minusta tuntuu, että vasta nyt ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Nyt vasta alan käsittää, kuinka paljon erilaisia tunteita menneestä irrottaminen ja uuden vastaanottaminen voi herättää.

Miksi perustin matkablogin?

Matkablogi on sekin yksi uusi, tuntematon alue, jolle olen halunnut astua jo kauan. Haluan haastaa itseäni kirjoittajana ja kokea, millaista on kirjoittaa täysin uusista aiheista. Haluan tallentaa muistoni ja kokemukseni jonnekin ja jakaa australialaisen elämäni perheen, ystävien ja kaikkien muiden kiinnostuneiden kanssa. Toivon, että blogistani on apua myös muille, jotka suunnittelevat au pairiksi ryhtymistä tai Australiaan matkustamista.

Lähitulevaisuudessa on luvassa ainakin...

• muutama postaus edelliseltä ulkomaanmatkaltani Kanariansaarille
• jotain Australian vuoteen liittyvistä matkajärjestelyistä
• laajempi teksti blogin tarkoituksesta ja tulevasta sisällöstä
• tunnelmat lähtöpäivänä
• jotain muuta? 

Tässä kaikki tällä kertaa, nähdään taas parin päivän päästä! Jos mielessäsi on kysymyksiä, toiveita tai mitä tahansa muuta asiaa, jätä minulle kommentti :)