Syksyn suurin seikkailu (ja kuinka se alkoi)

Kun viisi kuukautta sitten julkaisin edellisen postaukseni, minulla ei ollut aavistustakaan kuinka merkittävästi elämäni ja mielenmaisemani sen jälkeen muuttuisivat. Eikä minulla taatusti ollut aikomustakaan olla bloggaamatta näin pitkään, taas. Blogi kuitenkin tarvitsi tuon tauon, jotta se saattoi herätä uudelleen henkiin.

Elämässäni on kaksi osaa, joita voi ehdottomasti sanoa seikkailuiksi: kirjoittajaksi kasvaminen ja Australia. Ensimmäiseksi mainittu on ollut käynnissä pyöreästi 17 vuotta. Tämän blogin oli tarkoitus keskittyä jälkimmäisen jakamiseen, mutta elämä päätti toisin. 

Huhtikuussa Australia ja kirjoittaminen yhdistyivät yllättäen toisiinsa, kun aloin taas työstää romaanikäsikirjoitusta, jota en ollut saanut etenemään moneen vuoteen. Sen jälkeen kävi todella vaikeaksi kirjoittaa toisesta aiheesta mainitsematta toista (edellinen postaukseni Sielun ydin kertoo tästä tarkemmin). Samaan aikaan kuviot Australiassa mutkistuivat ja muuttuivat niin radikaalisti, että kaikki huomioni kiinnittyi siihen hetkeen jossa olin. Bloggaamisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään.

Pohdin tilannetta hartaasti ja päätin laittaa bloggaamisen syrjään ja miettiä rauhassa, miten kaksi hyvin erilaista teemaa voisi yhdistää toisiinsa. Kun minulla oli vapaa-aikaa, keskityin romaanin kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Heinäkuussa palasin Suomeen ja mieleni alkoi kirkastua. Minulla oli enemmän aikaa ja energiaa, ja ennen kaikkea rauhaa laittaa ajatukseni järjestykseen. Ymmärsin nopeasti, mikä juuri tämän blogin kohdalla meni pieleen silloin, kun perustin sen: blogilla ei ollut konseptia. Lähdin Australiaan niin äkisti, etten ehtinyt miettiä loppuun asti, millä tavalla haluaisin kokemuksistani kirjoittaa. Esityö oli jäänyt tekemättä. Ja kun aloin taas kirjoittaa fiktiota, vanhat ideat eivät enää sopineet yhteen uusien kanssa. Niinpä aloitin koko homman alusta ja ryhdyin rakentamaan blogia nykyhetkestä käsin.

Lähdetään siitä, että kirjoittaminen sujuu nyt paremmin kuin kuuteen vuoteen. Luovuus on hallinnut elämääni täydellisesti siitä lähtien kun palasin Suomeen ja sen ote vain vahvistuu. Palaan aiheeseen lähitulevaisuudessa uudelleen, sillä se ansaitsee enemmän huomiota. Tänään haluan vain antaa jonkinlaisen käsityksen siitä mitä elämässäni tapahtuu tänä syksynä.

Tarina, jota tällä hetkellä työstän, on aina ollut minulle rakas ja vaivan arvoinen. Kuitenkin vasta elokuussa minulle todella valkeni kuinka kovasti haluan kirjoittaa sen. Elin koko kuukauden sellaisessa hurmiossa, etten tiennyt vastaavaa olevankaan. Se syttyi monesta asiasta yhtä aikaa: perheen ja ystävien läsnäolosta, mielenrauhasta, hyvästä kirjallisuudesta, uusista ideoista ja tietenkin kirjoittamisesta itsestään. Yhtäkkiä käsitin myös, kuinka paljon ympärilläni on ihmisiä jotka haluavat lukea tämän kirjan ja jotka uskovat että pystyn kirjoittamaan sen. Lopuksi huomasin olevani motivoituneempi kuin varmaan koskaan elämäni aikana. Syksyn alkajaisiksi halusin löytää vastauksen tähän kysymykseen: miten saan itseni istumaan alas ja kirjoittamaan tavoitteellisesti ja tehokkaasti niin kauan, että kirja on kustantajille lähetettävässä kunnossa?

Löysin inspiraatiota youtubesta, joka johdatti minut ensin kirjatubettajien pariin ja sitten NaNoWriMo-aiheisten videoiden ääreen. NaNoWriMo on lyhenne sanoista national novel writing month, ja tapahtumassa on kysymys juuri siitä itsestään: romaanin (tai ainakin suuren osan) kirjoittamisesta kuukaudessa. NaNoWriMo järjestetään vuosittain marraskuussa ja sen idea on yksinkertainen: valitse romaani ja kirjoita sitä 50 000 sanaa 30 päivässä. Tapahtumaan osallistuu satoja tuhansia ellei jopa miljoonia kirjoittajia ympäri maailmaa, ja tänä vuonna minä päätin olla yksi heistä. Päätös jännitti, koska noin suuren tekstimassan tuottaminen vaatii todella paljon itsekuria ja kykyä sulkea mielen ulkopuolelle kaikki muu paitsi kirjoittaminen. Olen iloinen rohkeudestani ja tunnen suunnatonta riemua ajatellessani, kuinka paljon pidemmällä kirjani on marraskuun jälkeen.   

Päätös oli selvästi oikea, sillä työskentelystäni on tullut sen ansiosta huomattavasti tehokkaampaa. Olen ryhtynyt luomaan itselleni aikataulua, kirjoittanut useita blogipostauksia, listannut ideoita, katsonut kymmenittäin kirjoittamiseen liittyviä youtube-videoita, käynyt kaksi erittäin tuottoisaa keskustelua ja totta kai kirjoittanut itse romaania. Minulla on kuitenkin paljon työtä tehtävänä ennen kuin olen NaNoWriMon vaatimassa vauhdissa. Näin ollen edessä häämöttävä koetus rytmittää päiviäni koko alkusyksyn ajan.

.

Syyskuussa minulla on kaksi isompaa päämäärää: 1) Kirjoittaa loppuun luvut, jotka ovat tällä hetkellä kesken ja 2) aktivoida kaikki kolme blogiani niin, ettei pitkiä blogitaukoja enää tule.

Syyskuussa haluan lisäksi...

• Kirjoittaa joka päivä
• Kasvattaa päivittäistä sanamäärää jatkuvasti, jotta pääsen mahdollisimman lähelle NaNoWriMon päivätahtia  (hiukan ylöspäin pyöristettynä 1700 sanaa/päivä)
• Kirjoittaa noin 15 000 sanaa (elokuun lopussa käsikirjoituksen pituus oli 15 649 sanaa. 30 000 sanan rajan saavuttaminen olisi siis valtava askel eteenpäin)
• Julkaista jokaisessa blogissa kerran viikossa
• Harjoitella NaNoWriMoa varten (aion kirjoittaa marraskuussa päiväkirjaa, jonka muotoista aion kokeilla jo syyskuussa. Aion myös harjoitella päivien rakentamisesta sellaisiksi kuin niiden olisi tarkoitus olla marraskuun alkaessa)
• Ideoida lokakuun postauksia

Tekemistä riittää, mutta uskon pystyväni tähän, koska motivaatio on vahva. Odotan tältä syksyltä paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut olevan mahdollista. Toivoin teille kaikille siellä ruudun takana samanlaista intoa <3 Lisää tarinaa viikon päästä! 

Postauksen kuvat ovat  tämän kesän otoksia hyvän ystävän mökiltä

Sielun ydin

Ihan ensimmäiseksi: olen pahoillani blogin totaalisesta hiljaiselosta. Tämä ei ollut homman tarkoitus. Kerron myöhemmin tarkemmin, mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta tällä hetkellä vain yksi asia merkitsee: olen tullut takaisin ja aion pysyä linjoilla tästä eteenpäin. Miten tähän pisteeseen päästiin, siinä onkin aika jännä tarina. Ja sen kerron nyt.

Viiteen kuukauteen vieraassa maassa mahtuu paljon kokemuksia, uusia tilanteita, tunteita, ajatuksia, yllätyksiä ja jotain sellaista, mitä ei pysty nimeämään tai selittämään. Uskon että jokainen matka ulkomaille on jokaiselle kokijalle erilainen riippuen esimerkiksi siitä, millaisesta tilanteesta matkalle lähtee ja mitä matkalta toivoo. Minulle Australian aika on ollut ennen kaikkea uuden suunnan etsimistä. Olen saanut tilaisuuden etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet minua aivan liian kauan. Samalla olen kohdannut sekä uusia että vanhoja osia itsestäni, tietenkin melkoisella emotionaalisella myrskyllä höystettynä. Kaikkea pääni sisällä tapahtunutta en vielä edes ymmärrä, mutta koko prosessin voi kuitenkin tiivistää yhteen ydinkysymykseen:

Mitä minun pitäisi elämälläni tehdä?

Niin, yhtään isompaa tehtävää en sitten osannut itselleni keksiä. Oh well...

Aihe on valtava ja monimutkainen, sillä tuo yksi kysymys voi viitata esimerkiksi unelmiin, ihmissuhteisiin, arvomaailmaan tai ihmisenä olemiseen yleensä. Elämän tarkoitus käsittää useita eri asioita näkökulmasta riippuen. Minun pohdintani keskuksessa on toistaiseksi ollut ammatillinen tulevaisuus. Olen opiskellut yliopistossa neljä vuotta, pääaineena kirjallisuus ja sivuaineina suomen kieli ja aineenopettajan pedagogiset opinnot. Unelmatutkinto tällaiselle fiktion suurkuluttajalle, eikö niin? Ainakin minä uskoin vahvasti niin, kunnes kaikki alkoi mennä päin tiedätte kyllä mitä. Esseiden kirjoittamisesta tuli ylitsepääsemätön ongelma, pienimmätkin tehtävät jäivät kesken, tentit eivät menneet läpi... Ajauduin jatkuvaan epäonnistumisen kierteeseen, jota en pystynyt millään rikkomaan. Opinnot - ja oikeastaan koko elämä - toisti samaa kurjaa kaavaa kuukaudesta toiseen kunnes kadotin motivaation ja uskon itseeni. Pelkkä ajatus yliopistosta tuotti niin kovaa ahdistusta, että elämän muutkin osa-alueet kärsivät.

Suunnilleen vuosi sitten aloin tosissani kyllästyä tilanteeseen. Mietin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Olinko valinnut väärän alan vai oliko ongelmille jokin toinen, monimutkaisempi syy? Halusinko todella olla opettaja? Entä jos sopisinkin paremmin johonkin muuhun työhön? Annoin kysymysten virrata vapaasti, vaikka se pelotti. Totta puhuen olin kauhuissani, sillä minulla ei ollut aavistustakaan vastauksista. Yhtäkkiä en ollut varma mistään.

Viime vuoden kesäkuussa tein kaikkien aikojen parhaan päätöksen. Oli aika pitää tauko yliopistosta ja pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluan elämältäni ja missä todellinen paikkani on. Heinäkuussa ryhdyin etsimään aupairin töitä Australiasta ja lokakuun lopussa löysin itseni Perthin lentokentältä. Sen päivän jälkeen on tapahtunut paljon kehitystä.

Jos viittä viimeksi kulunutta kuukautta tarkastelee ammatillisen tulevaisuuden näkökulmasta, niillä kaikilla on ollut erityinen tehtävänsä.

Marraskuu imaisi minut keskelle Australian ihmeitä niin, että unohdin kaikki maailman huolet täydellisesti.

Joulukuussa tutut kysymykset nostivat taas päätään, mutta eivät ahdistaneet enää yhtä paljon kuin ennen. Aloin nähdä mahdollisuuksia, jotka eivät aikaisemmin olleet käyneet edes mielessä.

Tammikuussa aivot raksuttivat tosissaan. Ajattelin, tutkin asioita, ajattelin lisää. Tein ainakin yhden tulevaisuutta koskevan päätöksen. Pää tulvi ideoita ja tulevaisuus näytti pitkästä aikaa suurimmaksi osaksi valoisalta.

Helmikuu palautti minut kertarysäyksellä nykyhetkeen niinkin tehokkaasti, että muutaman viikon ajan uskalsin ajatella vain seuraavaa päivää (tästä lisää tuonnempana).

Maaliskuu olikin sitten se kuukausi, joka valaisi kaiken olennaisen. Mitä siis oikein tapahtui?

Maaliskuun alkupuolella kirjoitin facebookiin lyhyen kuvauksen 22 tunnin mittaisesta bussimatkastani Perthistä Port Hedlandiin. En pitänyt tekstiä kovin erikoisena. se oli vain pieni fiilistelypätkä muistoksi hienosta kokemuksesta. Se sai kuitenkin runsaasti tykkäyksiä, mikä jo yksin laittoi mielessäni liikkeelle jotakin. Varsinainen oivallus iski, kun yksi vasta hiljattain tutuksi tullut ihminen kehui tekstiä ja lausui sanat, joilla on valtava merkitys erityisesti jokaiselle fiktion kirjoittajalle.

"Matkakertomuksesi oli mukavaa luettavaa. Osasit hyvin kuvailla näkemäsi ja kokemasi. Tuntui kuin olisin itse ollut mukana."

Tuntui kuin olisin itse ollut mukana. Sanat iskivät tajuntaani sellaisella voimalla, että vieläkin huimaa. Nuo kuusi sanaa tiivistävät tärkeän ominaisuuden, joka on läsnä hyvässä kirjallisuudessa: teksti luo niin vahvoja mielikuvia, että lukijan mielessä ne tuntuvat todellisilta tapahtumilta tai jopa tietyssä mielessä ovat todellisia. Toisin sanoen hyvä kirja herättää eloon jotain, mikä ei ole lähtöisin lukijan mielestä, saa lukijan näkemään ja tuntemaan sen minkä kirjan henkilöt näkevät ja tuntevat. Mitä parempi kirja sitä vahvemmin tämä ominaisuus yleensä toteutuu, tietenkin monien muiden piirteiden rinnalla.

Jäin miettimään asiaa useammaksi päiväksi. Jos pystyin herättämään tuon todellisuuden tunteen korkeintaan 200 sanan mittaisella tekstillä, mitä tapahtuisi jos kirjoittaisin romaanin? Mitä tapahtuisi jos vihdoinkin kirjoittaisin loppuun sen tarinan, jota olen työstänyt jo vuosia? Mitä voisin antaa juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella, jos vain tekisin sitä mitä minut on itse asiassa luotu tekemään; kirjoittaisin?

Äkkiä mieleni oli kristallinkirkas. Kaikkein vanhimmat ja syvimmät unelmani vyöryivät päälleni ja ajoivat tieltään kaiken epätietoisuuden.

Kirjoittaminen on ollut osa minua aina. Loin tarinoita jo ennen kuin osasin oikeasti kirjoittaa: suhersin paperille riveittäin jotain tekstiä muistuttavaa ja luin sen äidilleni ääneen kuin se olisi ollut oikea tarina. Koulussa tunsin välittömästi vetoa lukemista kohtaan, ja lukuharrastus ruokki kirjoittamista. Kun luokkatoverit tuskailivat äidinkielen tunnilla, kuinka ihmeessä saisi edes sen sivun pituisen kirjoitelman tehtyä, minä viiletin jo neljännellä sivulla. Yritin toistuvasti selittää opettajalle, että kuulin kyllä ohjeet, mutta yksi sivu ei millään riitä! Haittaako ihan kamalasti, jos kirjoitan kuusi?

Kahdeksanvuotiaana tiesin, että haluan kirjoittaa kirjoja. Silloin onnellisuus oli hyvin yksinkertaista: jos saan kirjoittaa, selviän mistä tahansa. Eikä tämä asia ole oikeastaan muuttunut miksikään.

Murrosikäisenä aloin kirjoittaa vakavammin ja intohimoisemmin. Ensimmäinen romaani alkoi löytää muotonsa, jopa niin pitkälle että kirjoitin siitä useamman version. Koulussa kirjoitin esseitä ja fiktiivisiä kirjoitelmia silmät loistaen, enkä koskaan luovuttanut ennen kuin olin tekstiin tyytyväinen.
Lukiossa kirjalliset päämäärät vahvistuivat ja laajentuivat uuden oppimisen ja taitojen kehittymisen myötä. Luin aiempaa tarkemmin ja analyyttisemmin ja sen myötä myös kirjoitin paremmin. Kirjailijan ura oli vielä kaukana, mutta uskoin vakaasti saavuttavani sen,

Sitten tapahtui jotakin, minkä vuoksi tämä kaikki romahti, Jätän sen tarinan tuonnemaksi, mutta tiivistän olennaisen: kadotin päämääräni, unelmani ja niiden mukana itseni. Unohdin, että halusin opiskella kirjallisuutta kehittyäkseni sekä lukijana että kirjoittajana. Unohdin, että halusin oppia kirjallisuudesta niin paljon kuin mahdollista ennen kaikkea siksi, että ymmärtäisin tulevia lukijoitani paremmin. Ehkä myös itseäni ja omaa kirjoittamisprosessiani, kirjallisuuden yleisestä luonteesta puhumattakaan.

Sillä hetkellä kun tämä totuus unohtui, kirjoittamisesta tuli mahdotonta. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, koska se ei edustanut enää sitä mitä se pohjimmiltaan oli; kirjoittaminen ei ollut enää keino luoda uutta, lahjoittaa toiselle ihmiselle kokonaisia maailmoja. Se ei ollut enää taide, jota rakastin ja jonka avulla ymmärsin maailmaa edes hiukan paremmin. En voinut enää purkaa siihen ahdistusta, surua, vihaa, iloa, rakkautta, pelkoa tai yhtään mitään, koska kirjoitin pakosta. Yritin kirjoittaa, koska opinnot määräsivät niin.

Meno jatkui tällaisena vuosia. Osaatteko kuvitella, mitä vuosien jakso ilman vapauttavaa, rajatonta luomistyötä tekee ihmiselle jolle se on yhtä kuin happi? Oliko lopulta niin kummallista, että opiskelu ajoi minut epätoivoon, kun sen tarkoitus oli vääristynyt?

Tämä pato murtui yhtenä maaliskuun päivänä yhden lauseen ansiosta. Kun elämä osoitti konkreettisesti, että kykyni kirjoittaa oli vain piilossa raskaan kuorman alla, mutta elossa yhtä kaikki, sain yhteyden sieluni ytimeen. Sain uudelleen yhteyden siihen osaan itsestäni, joka on ollut ja on edelleen olemassa riippumatta mistään ulkopuolisesta tekijästä.

Olisiko tätä tapahtunut ilman Australiaa? Ei varmasti, sillä jos en olisi Australiassa, en olisi matkustanut lähes vuorokautta bussilla enkä olisi kirjoittanut matkasta mitään. Ilman tekstiä ei olisi ollut lukijaa, ilman lukijaa ei olisi ollut reaktiota (kiitos Martti! <3). Australian tärkein tehtävä tässä kaikessa on kuitenkin ollut kaiken turhan riisuminen ja hävittäminen, mahdollisuus pöydän puhdistamiseen. Ilman sitä en olisi ollut valmis näkemään, että kaikki vastaukset ovat jo sisälläni - joskus vain tarvitsen uusia työkaluja niiden löytämiseen.

Niin. En ehkä tiedä, missä paikkani on yliopiston jälkeen, mutta tiedän tarkalleen mitä minun täytyy tehdä juuri nyt. Kirjoittaa.

Kirjoittaa periksi antamatta kunnes ensimmäinen romaani on niin valmis, että sen voi lähettää kustantajille. Ensimmäiset askeleet tällä matkalla on jo otettu, enkä aio pysähtyä ennen kuin kyseinen kirja on kansissa - se on jo aihesisällöltään juuri tämän ajan kirja, henkilöistä puhumattakaan. Minulla on tarina joka ansaitsee tulla kerrotuksi, ja vain minä voin kertoa sen. Niinpä ryhdyin toimeen.

Aloitin kirjoittamalla pitkästä aikaa kirja-arvion (tämän tässä näin). Sen jälkeen lähetin oman kirjani ensimmäisen luvun kahdelle hyvälle ystävälle luettavaksi, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja tein suunnitelmia huhtikuuta varten. Ensisijainen tavoitteeni on päästä tasapainoiseen luovaan rytmiin, toisin sanoen kirjoittaa ja lukea joka päivä. Postausten määrä tulee varmasti lisääntymään huomattavasti sekä täällä että kirjablogissa. Romaanin osalta aloitan kevyellä 150 sanan päivätavoitteella ja nostan sanamäärää tasaisesti, kun teksti alkaa virrata riittävän vaivattomasti.

Huh. Tästä saattaa syntyä melkoinen ralli. Pysytkö kyydissä?

Ensimmäinen

Kuka? 

Ida,
24-vuotias,
Itä-Suomen ja järvien lapsi,

kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija,

intohimoinen kirjoittaja,

ennakkoluuloton lukija,

kirjabloggaaja,

jatkuvasti paisuvan kirjahyllyn omistaja

torimyyjä,
tv-sarjojen ja elokuvien suurkuluttaja,

ikuinen haaveilija,
supersosiaalinen olento,

krooninen matkakuumepotilas,

romantikko,

hyvä kuuntelija,
 kotikokki,
kausileipuri,
utelias seikkailija,
pohdiskelija,
kauniin luonnon ja auringon ystävä

Ainakin näitä ja paljon muuta

Mitä? 

Working Holiday
Au pair -elämää

seikkailuja rinkka selässä 

Missä? 

Australia

Milloin? 

Lokakuu 2016 ->

Miten?

Working Holiday Visa
AuPairWorld
Facebook

Miksi? 

Syitä on liikaa yhdessä tekstissä listattavaksi, mutta tässä muutamia tärkeimpiä:

1) Olen haaveillut working holiday -vuodesta Australiassa niin pitkään kuin olen tiennyt sellaisen mahdollisuuden olemassaolosta
2) Oli aika tehdä muutos ja lähteä kokemaan jotain täysin uutta
3) Au pairiksi ryhtyminen on kiinnostanut minua pitkään
4) Puhtaasti Australian tähden: kulttuuri, ilmasto, luonto, kaupungit, rannat, aktiviteetit ja kaikki ne lukemattomat muut mahdollisuudet vetävät minua puoleensa kuin tuhat magneettia

Tässä kaikki tähän hetkeen.

Lähdetkö mukaan seikkailuun? ;)