Viiteen kuukauteen vieraassa maassa mahtuu paljon kokemuksia, uusia tilanteita, tunteita, ajatuksia, yllätyksiä ja jotain sellaista, mitä ei pysty nimeämään tai selittämään. Uskon että jokainen matka ulkomaille on jokaiselle kokijalle erilainen riippuen esimerkiksi siitä, millaisesta tilanteesta matkalle lähtee ja mitä matkalta toivoo. Minulle Australian aika on ollut ennen kaikkea uuden suunnan etsimistä. Olen saanut tilaisuuden etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet minua aivan liian kauan. Samalla olen kohdannut sekä uusia että vanhoja osia itsestäni, tietenkin melkoisella emotionaalisella myrskyllä höystettynä. Kaikkea pääni sisällä tapahtunutta en vielä edes ymmärrä, mutta koko prosessin voi kuitenkin tiivistää yhteen ydinkysymykseen:
Mitä minun pitäisi elämälläni tehdä?
Niin, yhtään isompaa tehtävää en sitten osannut itselleni keksiä. Oh well...
Aihe on valtava ja monimutkainen, sillä tuo yksi kysymys voi viitata esimerkiksi unelmiin, ihmissuhteisiin, arvomaailmaan tai ihmisenä olemiseen yleensä. Elämän tarkoitus käsittää useita eri asioita näkökulmasta riippuen. Minun pohdintani keskuksessa on toistaiseksi ollut ammatillinen tulevaisuus. Olen opiskellut yliopistossa neljä vuotta, pääaineena kirjallisuus ja sivuaineina suomen kieli ja aineenopettajan pedagogiset opinnot. Unelmatutkinto tällaiselle fiktion suurkuluttajalle, eikö niin? Ainakin minä uskoin vahvasti niin, kunnes kaikki alkoi mennä päin tiedätte kyllä mitä. Esseiden kirjoittamisesta tuli ylitsepääsemätön ongelma, pienimmätkin tehtävät jäivät kesken, tentit eivät menneet läpi... Ajauduin jatkuvaan epäonnistumisen kierteeseen, jota en pystynyt millään rikkomaan. Opinnot - ja oikeastaan koko elämä - toisti samaa kurjaa kaavaa kuukaudesta toiseen kunnes kadotin motivaation ja uskon itseeni. Pelkkä ajatus yliopistosta tuotti niin kovaa ahdistusta, että elämän muutkin osa-alueet kärsivät.
Suunnilleen vuosi sitten aloin tosissani kyllästyä tilanteeseen. Mietin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Olinko valinnut väärän alan vai oliko ongelmille jokin toinen, monimutkaisempi syy? Halusinko todella olla opettaja? Entä jos sopisinkin paremmin johonkin muuhun työhön? Annoin kysymysten virrata vapaasti, vaikka se pelotti. Totta puhuen olin kauhuissani, sillä minulla ei ollut aavistustakaan vastauksista. Yhtäkkiä en ollut varma mistään.
Viime vuoden kesäkuussa tein kaikkien aikojen parhaan päätöksen. Oli aika pitää tauko yliopistosta ja pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluan elämältäni ja missä todellinen paikkani on. Heinäkuussa ryhdyin etsimään aupairin töitä Australiasta ja lokakuun lopussa löysin itseni Perthin lentokentältä. Sen päivän jälkeen on tapahtunut paljon kehitystä.
Jos viittä viimeksi kulunutta kuukautta tarkastelee ammatillisen tulevaisuuden näkökulmasta, niillä kaikilla on ollut erityinen tehtävänsä.
Marraskuu imaisi minut keskelle Australian ihmeitä niin, että unohdin kaikki maailman huolet täydellisesti.
Joulukuussa tutut kysymykset nostivat taas päätään, mutta eivät ahdistaneet enää yhtä paljon kuin ennen. Aloin nähdä mahdollisuuksia, jotka eivät aikaisemmin olleet käyneet edes mielessä.
Tammikuussa aivot raksuttivat tosissaan. Ajattelin, tutkin asioita, ajattelin lisää. Tein ainakin yhden tulevaisuutta koskevan päätöksen. Pää tulvi ideoita ja tulevaisuus näytti pitkästä aikaa suurimmaksi osaksi valoisalta.
Helmikuu palautti minut kertarysäyksellä nykyhetkeen niinkin tehokkaasti, että muutaman viikon ajan uskalsin ajatella vain seuraavaa päivää (tästä lisää tuonnempana).
Maaliskuu olikin sitten se kuukausi, joka valaisi kaiken olennaisen. Mitä siis oikein tapahtui?
Maaliskuun alkupuolella kirjoitin facebookiin lyhyen kuvauksen 22 tunnin mittaisesta bussimatkastani Perthistä Port Hedlandiin. En pitänyt tekstiä kovin erikoisena. se oli vain pieni fiilistelypätkä muistoksi hienosta kokemuksesta. Se sai kuitenkin runsaasti tykkäyksiä, mikä jo yksin laittoi mielessäni liikkeelle jotakin. Varsinainen oivallus iski, kun yksi vasta hiljattain tutuksi tullut ihminen kehui tekstiä ja lausui sanat, joilla on valtava merkitys erityisesti jokaiselle fiktion kirjoittajalle.
"Matkakertomuksesi oli mukavaa luettavaa. Osasit hyvin kuvailla näkemäsi ja kokemasi. Tuntui kuin olisin itse ollut mukana."
Tuntui kuin olisin itse ollut mukana. Sanat iskivät tajuntaani sellaisella voimalla, että vieläkin huimaa. Nuo kuusi sanaa tiivistävät tärkeän ominaisuuden, joka on läsnä hyvässä kirjallisuudessa: teksti luo niin vahvoja mielikuvia, että lukijan mielessä ne tuntuvat todellisilta tapahtumilta tai jopa tietyssä mielessä ovat todellisia. Toisin sanoen hyvä kirja herättää eloon jotain, mikä ei ole lähtöisin lukijan mielestä, saa lukijan näkemään ja tuntemaan sen minkä kirjan henkilöt näkevät ja tuntevat. Mitä parempi kirja sitä vahvemmin tämä ominaisuus yleensä toteutuu, tietenkin monien muiden piirteiden rinnalla.
Jäin miettimään asiaa useammaksi päiväksi. Jos pystyin herättämään tuon todellisuuden tunteen korkeintaan 200 sanan mittaisella tekstillä, mitä tapahtuisi jos kirjoittaisin romaanin? Mitä tapahtuisi jos vihdoinkin kirjoittaisin loppuun sen tarinan, jota olen työstänyt jo vuosia? Mitä voisin antaa juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella, jos vain tekisin sitä mitä minut on itse asiassa luotu tekemään; kirjoittaisin?
Äkkiä mieleni oli kristallinkirkas. Kaikkein vanhimmat ja syvimmät unelmani vyöryivät päälleni ja ajoivat tieltään kaiken epätietoisuuden.
Kirjoittaminen on ollut osa minua aina. Loin tarinoita jo ennen kuin osasin oikeasti kirjoittaa: suhersin paperille riveittäin jotain tekstiä muistuttavaa ja luin sen äidilleni ääneen kuin se olisi ollut oikea tarina. Koulussa tunsin välittömästi vetoa lukemista kohtaan, ja lukuharrastus ruokki kirjoittamista. Kun luokkatoverit tuskailivat äidinkielen tunnilla, kuinka ihmeessä saisi edes sen sivun pituisen kirjoitelman tehtyä, minä viiletin jo neljännellä sivulla. Yritin toistuvasti selittää opettajalle, että kuulin kyllä ohjeet, mutta yksi sivu ei millään riitä! Haittaako ihan kamalasti, jos kirjoitan kuusi?
Kahdeksanvuotiaana tiesin, että haluan kirjoittaa kirjoja. Silloin onnellisuus oli hyvin yksinkertaista: jos saan kirjoittaa, selviän mistä tahansa. Eikä tämä asia ole oikeastaan muuttunut miksikään.
Murrosikäisenä aloin kirjoittaa vakavammin ja intohimoisemmin. Ensimmäinen romaani alkoi löytää muotonsa, jopa niin pitkälle että kirjoitin siitä useamman version. Koulussa kirjoitin esseitä ja fiktiivisiä kirjoitelmia silmät loistaen, enkä koskaan luovuttanut ennen kuin olin tekstiin tyytyväinen.
Lukiossa kirjalliset päämäärät vahvistuivat ja laajentuivat uuden oppimisen ja taitojen kehittymisen myötä. Luin aiempaa tarkemmin ja analyyttisemmin ja sen myötä myös kirjoitin paremmin. Kirjailijan ura oli vielä kaukana, mutta uskoin vakaasti saavuttavani sen,
Sitten tapahtui jotakin, minkä vuoksi tämä kaikki romahti, Jätän sen tarinan tuonnemaksi, mutta tiivistän olennaisen: kadotin päämääräni, unelmani ja niiden mukana itseni. Unohdin, että halusin opiskella kirjallisuutta kehittyäkseni sekä lukijana että kirjoittajana. Unohdin, että halusin oppia kirjallisuudesta niin paljon kuin mahdollista ennen kaikkea siksi, että ymmärtäisin tulevia lukijoitani paremmin. Ehkä myös itseäni ja omaa kirjoittamisprosessiani, kirjallisuuden yleisestä luonteesta puhumattakaan.
Sillä hetkellä kun tämä totuus unohtui, kirjoittamisesta tuli mahdotonta. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, koska se ei edustanut enää sitä mitä se pohjimmiltaan oli; kirjoittaminen ei ollut enää keino luoda uutta, lahjoittaa toiselle ihmiselle kokonaisia maailmoja. Se ei ollut enää taide, jota rakastin ja jonka avulla ymmärsin maailmaa edes hiukan paremmin. En voinut enää purkaa siihen ahdistusta, surua, vihaa, iloa, rakkautta, pelkoa tai yhtään mitään, koska kirjoitin pakosta. Yritin kirjoittaa, koska opinnot määräsivät niin.
Meno jatkui tällaisena vuosia. Osaatteko kuvitella, mitä vuosien jakso ilman vapauttavaa, rajatonta luomistyötä tekee ihmiselle jolle se on yhtä kuin happi? Oliko lopulta niin kummallista, että opiskelu ajoi minut epätoivoon, kun sen tarkoitus oli vääristynyt?
Tämä pato murtui yhtenä maaliskuun päivänä yhden lauseen ansiosta. Kun elämä osoitti konkreettisesti, että kykyni kirjoittaa oli vain piilossa raskaan kuorman alla, mutta elossa yhtä kaikki, sain yhteyden sieluni ytimeen. Sain uudelleen yhteyden siihen osaan itsestäni, joka on ollut ja on edelleen olemassa riippumatta mistään ulkopuolisesta tekijästä.
Olisiko tätä tapahtunut ilman Australiaa? Ei varmasti, sillä jos en olisi Australiassa, en olisi matkustanut lähes vuorokautta bussilla enkä olisi kirjoittanut matkasta mitään. Ilman tekstiä ei olisi ollut lukijaa, ilman lukijaa ei olisi ollut reaktiota (kiitos Martti! <3). Australian tärkein tehtävä tässä kaikessa on kuitenkin ollut kaiken turhan riisuminen ja hävittäminen, mahdollisuus pöydän puhdistamiseen. Ilman sitä en olisi ollut valmis näkemään, että kaikki vastaukset ovat jo sisälläni - joskus vain tarvitsen uusia työkaluja niiden löytämiseen.
Niin. En ehkä tiedä, missä paikkani on yliopiston jälkeen, mutta tiedän tarkalleen mitä minun täytyy tehdä juuri nyt. Kirjoittaa.
Kirjoittaa periksi antamatta kunnes ensimmäinen romaani on niin valmis, että sen voi lähettää kustantajille. Ensimmäiset askeleet tällä matkalla on jo otettu, enkä aio pysähtyä ennen kuin kyseinen kirja on kansissa - se on jo aihesisällöltään juuri tämän ajan kirja, henkilöistä puhumattakaan. Minulla on tarina joka ansaitsee tulla kerrotuksi, ja vain minä voin kertoa sen. Niinpä ryhdyin toimeen.
Aloitin kirjoittamalla pitkästä aikaa kirja-arvion (tämän tässä näin). Sen jälkeen lähetin oman kirjani ensimmäisen luvun kahdelle hyvälle ystävälle luettavaksi, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja tein suunnitelmia huhtikuuta varten. Ensisijainen tavoitteeni on päästä tasapainoiseen luovaan rytmiin, toisin sanoen kirjoittaa ja lukea joka päivä. Postausten määrä tulee varmasti lisääntymään huomattavasti sekä täällä että kirjablogissa. Romaanin osalta aloitan kevyellä 150 sanan päivätavoitteella ja nostan sanamäärää tasaisesti, kun teksti alkaa virrata riittävän vaivattomasti.
Huh. Tästä saattaa syntyä melkoinen ralli. Pysytkö kyydissä?
