Vuosi sitten tänä päivänä ryhdyin jälleen työstämään romaania, joka on ollut osa minua niin kauan, etten juuri muista aikaa ilman sitä. Sillä hetkellä olin varma vain yhdestä asiasta: tällä kertaa veisin tämän loppuun asti, enkä lepäisi ennen kuin työ olisi tehty.
Elelin silloin Australiassa Port Hedlandissa, 15 000 asukkaan kaivoskaupungissa, josta seuraaviin sivistyskeskuksiin oli satojen kilometrien matka, jossa lämpötila nousi viikosta toiseen 35 asteeseen ja jonka tunnelma oli vähintääkin pysähtynyt. En ole toistaiseksi keksinyt, mikä herätti luovuuteni henkiin niissä olosuhteissa. Kysymys saattoi olla vain siitä, että mieleni kaipasi puuhaa virikkeettömässä ympäristössä. Tai sitten käynnissä oli syvällisempi prosessi, joka ehti sopivaan vaiheeseen juuri silloin. Niin tai näin, huhtikuun ensimmäisenä päivänä elämäni vaihtoi suuntaa.
Vuoden aikana tein päivittäin jotain tämän kirjan eteen. Jos en kirjoittanut, työskentelin juonen tai henkilöiden parissa, listasin uusia ideoita, kehittelin vanhoja eteenpäin tai etsin väsymättä vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vielä ratkaisematta. Lähes yhtä paljon aikaa käytin luovuuden ruokkimiseen: lukemiseen, elokuvien ja tv-sarjojen ahmimiseen, musiikin kuuntelemiseen, ajatusten puhdistamiseen, inspiraation etsintään. Työtä riitti kokonaisen työpäivän verran, usein enemmänkin.
Tämä on ollut yhtä aikaa parasta ja erikoisinta aikaa elämässäni. Parasta siksi, että olen saanut jälleen yhteyden itseeni, kulkenut kohti suurinta unelmaani. Olen löytänyt itsestäni sen kahdeksanvuotiaan tytön, joka päätti kirjoittaa kirjoja; joka uskoi itseensä horjumatta ja tavoitteli unelmaansa pelottomana, vaikka ei tiennyt tulevaisuudesta mitään. Minussa on herännyt tahto taistella, eikä suinkaan vain itseni takia, vaan tarinan takia. Sen takia, että kirjoittamalla minulla on mahdollisuus jakaa jollekin toiselle samaa voimaa, jota kymmenet ja taas kymmenet romaanit ovat minulle antaneet. Erikoista eloni on ollut esimerkiksi siksi, että minun on täytynyt opetella vanhoja taitoja uudelleen samalla, kun harjoittelen uusia. Olen kokenut useita sellaisia tilanteita ja tunteita, jotka tunnistan aikaisemmilta aktiivisilta luovuuden kausilta, mutta niiden kokemisesta on kulunut niin pitkä aika että ne tuntuvat uusilta: olin ikään kuin unohtanut, mitä ihmisessä tapahtuu kirjoittamisen myötä. Mitä tämä ihan tarkalleen tarkoittaa, no - se on toisen päivän tarina. Tänään minulla on muuta asiaa.
Olisi mahdotonta kuvailla koko vuotta yhdessä tekstissä, mutta sen ytimen voi tiivistää kolmeen asiaan tai kokemukseen: onnellisuuteen, ihmeen kohtaamiseen ja kiitollisuuteen.
Jo se tosiasia, että kykenen taas kirjoittamaan, tekee minut niin onnelliseksi, etten tiennyt vastaavaa tunnetta edes olevan olemassa. Kirjoittaessani tunnen riemua, joka täyttää jokaisen soluni ja värittää kaikkia ajatuksiani. Tämä puhdas, riehakas ilo oli minulta piilossa vuosia, mutta nyt se virtaa minussa kuin vesi koskessa. Olen onnellinen myös siitä, kuinka paljon olen oppinut sekä kirjoittamisesta että itsestäni. Olen onnellinen jokaisesta haasteesta ja koetuksesta, jokaisesta voitetusta taistelusta.
Vuoteen on tietenkin mahtunut myös vaikeita vaiheita. Päiviä, jolloin olen tuntenut jääneeni jumiin tai olevani hukassa. Ajoittain olen pelännyt, että tämä loppuu, että en pystykään tähän, vieläkään. Joinakin päivinä olen hakannut mieleni ruvelle. On ollut unettomia öitä ja kirveleviä kyyneitä. Niihin tilanteisiin on liittynyt tuskaa ja epätoivoa, jotka olen kuitenkin voittanut joka kerta, Kerta toisensa jälkeen olen noussut kuopastani ja saanut tarinasta uudelleen kiinni ennen kuin luovuus katkeaa kokonaan. Silloin riemu voittaa, ja muistan miksi jaksan yrittää.
Kun näin tapahtuu, ymmärrän taas kertaalleen kuinka ison asian kanssa olen tekemisissä. Jos en välittäisi tästä koko sydämeni voimalla, jos en haluasi kirjoittaa koko sielullani, en kokisi tällaisia emotionaalisia ääripäitä. Jos en syvimmän epätoivonkin hetkellä uskoisi, että minut on luotu tätä työtä varten, olisin luovuttanut aikoja sitten. Luovan onnen ja tuskan tasapaino, se on aika kummallinen otus.
Kirjoittamiseen ja sen mukana kulkeviin ilmiöihin on aina liittynyt vahva ihmeen tunne. Tämän vuoden aikana se on noussut uudelle tasolle. Jatkuvasti huomaan hämmästyväni, yllättyväni tai ihmetteleväni jotakin siihen kuuluvaa asiaa: esimerkiksi tunnetta, flow-kokemusta tai prosessia jonka seurauksena ratkaisin jonkin ongelman tai sain idean, joka muuttaa koko tarinan suuntaa. On kaiken kaikkiaan ihmeellistä, kuinka paljon uutta materiaalia olen pystynyt vuodessa tuottamaan ja järjestämään. Edistys ei suinkaan koske ainoastaan tätä yhtä romaania, vaan myös sen jatko-osia. Olen melkein alusta lähtien nähnyt tarinan kirjasarjana, mutta tänään näen sen mahdollisuudet huomattavasti kirkkaammin kuin aikaisemmin. Olen innoissani siitä, mitä on tulossa ja mihin prosessi minua kuljettaa. Paras vaihe on vasta edessä.
Hallitsevin tunne nyt, kun olen päässyt tähän pisteeseen, on kiitollisuus. Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet mukana tällä matkalla. Olen saanut huomata, kuinka monet ihmiset uskovat minuun ja ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä romaanin kirjoittaminen oikeasti on. Monet luottavat kykyihini, vaikka eivät ole vielä saaneet minkäänlaista todistetta siitä, että tiedän mitä olen tekemässä. Minulla on iso joukko mahtavia ystäviä, jotka ovat pitäneet minua pinnalla, kannustaneet minua, haastaneet minua ja tukeneet minua lukemattomilla eri tavoilla. Yksi puhelu veljeni kanssa pelasti minut kerran monelta virheeltä. Äiti on jaksanut tuskastumatta seurata vierestä prosessia, jonka uskon ajoittain näyttävän varsin kummalliselta. Meren takana asustelee kaksi nuorta miestä, joilla on hyvin erityinen rooli tässä kaikessa. Instagram, blogit, youtube ja NaNoWriMo ovat tuoneet elämääni arvokkaita tuttavuuksia. Kaikilla näillä ihmisillä on minulle mittaamaton arvo.
Sotilaskielen vertauksin asian voi tiivistää näin: Olen tämän operaation kenraali, mutta en voittaisi yhtäkään taistelua ilman uskollisia sotilaitani. Kiitos, että olette rinnallani <3
Vuoden aikana tein päivittäin jotain tämän kirjan eteen. Jos en kirjoittanut, työskentelin juonen tai henkilöiden parissa, listasin uusia ideoita, kehittelin vanhoja eteenpäin tai etsin väsymättä vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vielä ratkaisematta. Lähes yhtä paljon aikaa käytin luovuuden ruokkimiseen: lukemiseen, elokuvien ja tv-sarjojen ahmimiseen, musiikin kuuntelemiseen, ajatusten puhdistamiseen, inspiraation etsintään. Työtä riitti kokonaisen työpäivän verran, usein enemmänkin.
Tämä on ollut yhtä aikaa parasta ja erikoisinta aikaa elämässäni. Parasta siksi, että olen saanut jälleen yhteyden itseeni, kulkenut kohti suurinta unelmaani. Olen löytänyt itsestäni sen kahdeksanvuotiaan tytön, joka päätti kirjoittaa kirjoja; joka uskoi itseensä horjumatta ja tavoitteli unelmaansa pelottomana, vaikka ei tiennyt tulevaisuudesta mitään. Minussa on herännyt tahto taistella, eikä suinkaan vain itseni takia, vaan tarinan takia. Sen takia, että kirjoittamalla minulla on mahdollisuus jakaa jollekin toiselle samaa voimaa, jota kymmenet ja taas kymmenet romaanit ovat minulle antaneet. Erikoista eloni on ollut esimerkiksi siksi, että minun on täytynyt opetella vanhoja taitoja uudelleen samalla, kun harjoittelen uusia. Olen kokenut useita sellaisia tilanteita ja tunteita, jotka tunnistan aikaisemmilta aktiivisilta luovuuden kausilta, mutta niiden kokemisesta on kulunut niin pitkä aika että ne tuntuvat uusilta: olin ikään kuin unohtanut, mitä ihmisessä tapahtuu kirjoittamisen myötä. Mitä tämä ihan tarkalleen tarkoittaa, no - se on toisen päivän tarina. Tänään minulla on muuta asiaa.
Olisi mahdotonta kuvailla koko vuotta yhdessä tekstissä, mutta sen ytimen voi tiivistää kolmeen asiaan tai kokemukseen: onnellisuuteen, ihmeen kohtaamiseen ja kiitollisuuteen.
Jo se tosiasia, että kykenen taas kirjoittamaan, tekee minut niin onnelliseksi, etten tiennyt vastaavaa tunnetta edes olevan olemassa. Kirjoittaessani tunnen riemua, joka täyttää jokaisen soluni ja värittää kaikkia ajatuksiani. Tämä puhdas, riehakas ilo oli minulta piilossa vuosia, mutta nyt se virtaa minussa kuin vesi koskessa. Olen onnellinen myös siitä, kuinka paljon olen oppinut sekä kirjoittamisesta että itsestäni. Olen onnellinen jokaisesta haasteesta ja koetuksesta, jokaisesta voitetusta taistelusta.
Vuoteen on tietenkin mahtunut myös vaikeita vaiheita. Päiviä, jolloin olen tuntenut jääneeni jumiin tai olevani hukassa. Ajoittain olen pelännyt, että tämä loppuu, että en pystykään tähän, vieläkään. Joinakin päivinä olen hakannut mieleni ruvelle. On ollut unettomia öitä ja kirveleviä kyyneitä. Niihin tilanteisiin on liittynyt tuskaa ja epätoivoa, jotka olen kuitenkin voittanut joka kerta, Kerta toisensa jälkeen olen noussut kuopastani ja saanut tarinasta uudelleen kiinni ennen kuin luovuus katkeaa kokonaan. Silloin riemu voittaa, ja muistan miksi jaksan yrittää.
Kun näin tapahtuu, ymmärrän taas kertaalleen kuinka ison asian kanssa olen tekemisissä. Jos en välittäisi tästä koko sydämeni voimalla, jos en haluasi kirjoittaa koko sielullani, en kokisi tällaisia emotionaalisia ääripäitä. Jos en syvimmän epätoivonkin hetkellä uskoisi, että minut on luotu tätä työtä varten, olisin luovuttanut aikoja sitten. Luovan onnen ja tuskan tasapaino, se on aika kummallinen otus.
Kirjoittamiseen ja sen mukana kulkeviin ilmiöihin on aina liittynyt vahva ihmeen tunne. Tämän vuoden aikana se on noussut uudelle tasolle. Jatkuvasti huomaan hämmästyväni, yllättyväni tai ihmetteleväni jotakin siihen kuuluvaa asiaa: esimerkiksi tunnetta, flow-kokemusta tai prosessia jonka seurauksena ratkaisin jonkin ongelman tai sain idean, joka muuttaa koko tarinan suuntaa. On kaiken kaikkiaan ihmeellistä, kuinka paljon uutta materiaalia olen pystynyt vuodessa tuottamaan ja järjestämään. Edistys ei suinkaan koske ainoastaan tätä yhtä romaania, vaan myös sen jatko-osia. Olen melkein alusta lähtien nähnyt tarinan kirjasarjana, mutta tänään näen sen mahdollisuudet huomattavasti kirkkaammin kuin aikaisemmin. Olen innoissani siitä, mitä on tulossa ja mihin prosessi minua kuljettaa. Paras vaihe on vasta edessä.
Hallitsevin tunne nyt, kun olen päässyt tähän pisteeseen, on kiitollisuus. Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet mukana tällä matkalla. Olen saanut huomata, kuinka monet ihmiset uskovat minuun ja ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä romaanin kirjoittaminen oikeasti on. Monet luottavat kykyihini, vaikka eivät ole vielä saaneet minkäänlaista todistetta siitä, että tiedän mitä olen tekemässä. Minulla on iso joukko mahtavia ystäviä, jotka ovat pitäneet minua pinnalla, kannustaneet minua, haastaneet minua ja tukeneet minua lukemattomilla eri tavoilla. Yksi puhelu veljeni kanssa pelasti minut kerran monelta virheeltä. Äiti on jaksanut tuskastumatta seurata vierestä prosessia, jonka uskon ajoittain näyttävän varsin kummalliselta. Meren takana asustelee kaksi nuorta miestä, joilla on hyvin erityinen rooli tässä kaikessa. Instagram, blogit, youtube ja NaNoWriMo ovat tuoneet elämääni arvokkaita tuttavuuksia. Kaikilla näillä ihmisillä on minulle mittaamaton arvo.
Mitä seuraavaksi? Kirjoittaminen jatkuu Camp NaNoWriMon merkeissä. Perusidea on sama kuin marraskuussa, mutta lisänä osallistujat voivat koota virtuaalisen kirjoitusryhmän, "mökin", jonka jäsenten kanssa voi jakaa kirjoittamisen iloineen ja vaikeuksineen. Huhtikuun tavoitteeni on huimat 20 000 sanaa, joten tekemistä on. Palaan aiheeseen seuraavassa postauksessa vielä tällä viikolla (ellen joudu kirjoitusmanian kouriin ja unohda, että muukin maailma pyörii).
Vuodessa kertyi valtava määrä ajatuksia, jotka haluan vihdoin järjestää teksteiksi. Minulta on kysytty muunmuassa, miten prosessi toimii, mikä kirjoittamisessa on parasta, miten motivoin itseäni kirjoittamaan ja minkälainen merkitys musiikilla on työskentelyssäni. Tässä on aiheista vain murto-osa. Toivon, että avaamalla omia kokemuksiani voin auttaa muita kirjoittajia. Toivon myös, että aiheesta kiinnostuneet lukijat saavat uusia näkökulmia kirjallisuuteen ja ajattelevat ainakin kerran kirjaa lukiessaan työtä, intohimoa ja taitoa, joita kirjan kirjoittamiseen on tarvittu ja vuodatettu. Romaanin kirjoittaminen on monimutkainen prosessi, ja sen vaiheista riittää kerrottavaa. Ne, jotka ovat kiinnostuneita pohdinnoistani: pitäkää silmänne auki.
Nyt onkin jo kiire kirjoittamaan: 600 sanaa pitäisi ennen keskiyötä saada ulos mielen sopukoista. Katsotaan, kuinka kirjoittajan käy!
