Sielun ydin

Ihan ensimmäiseksi: olen pahoillani blogin totaalisesta hiljaiselosta. Tämä ei ollut homman tarkoitus. Kerron myöhemmin tarkemmin, mitä tässä välissä on tapahtunut, mutta tällä hetkellä vain yksi asia merkitsee: olen tullut takaisin ja aion pysyä linjoilla tästä eteenpäin. Miten tähän pisteeseen päästiin, siinä onkin aika jännä tarina. Ja sen kerron nyt.

Viiteen kuukauteen vieraassa maassa mahtuu paljon kokemuksia, uusia tilanteita, tunteita, ajatuksia, yllätyksiä ja jotain sellaista, mitä ei pysty nimeämään tai selittämään. Uskon että jokainen matka ulkomaille on jokaiselle kokijalle erilainen riippuen esimerkiksi siitä, millaisesta tilanteesta matkalle lähtee ja mitä matkalta toivoo. Minulle Australian aika on ollut ennen kaikkea uuden suunnan etsimistä. Olen saanut tilaisuuden etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet minua aivan liian kauan. Samalla olen kohdannut sekä uusia että vanhoja osia itsestäni, tietenkin melkoisella emotionaalisella myrskyllä höystettynä. Kaikkea pääni sisällä tapahtunutta en vielä edes ymmärrä, mutta koko prosessin voi kuitenkin tiivistää yhteen ydinkysymykseen:

Mitä minun pitäisi elämälläni tehdä?

Niin, yhtään isompaa tehtävää en sitten osannut itselleni keksiä. Oh well...

Aihe on valtava ja monimutkainen, sillä tuo yksi kysymys voi viitata esimerkiksi unelmiin, ihmissuhteisiin, arvomaailmaan tai ihmisenä olemiseen yleensä. Elämän tarkoitus käsittää useita eri asioita näkökulmasta riippuen. Minun pohdintani keskuksessa on toistaiseksi ollut ammatillinen tulevaisuus. Olen opiskellut yliopistossa neljä vuotta, pääaineena kirjallisuus ja sivuaineina suomen kieli ja aineenopettajan pedagogiset opinnot. Unelmatutkinto tällaiselle fiktion suurkuluttajalle, eikö niin? Ainakin minä uskoin vahvasti niin, kunnes kaikki alkoi mennä päin tiedätte kyllä mitä. Esseiden kirjoittamisesta tuli ylitsepääsemätön ongelma, pienimmätkin tehtävät jäivät kesken, tentit eivät menneet läpi... Ajauduin jatkuvaan epäonnistumisen kierteeseen, jota en pystynyt millään rikkomaan. Opinnot - ja oikeastaan koko elämä - toisti samaa kurjaa kaavaa kuukaudesta toiseen kunnes kadotin motivaation ja uskon itseeni. Pelkkä ajatus yliopistosta tuotti niin kovaa ahdistusta, että elämän muutkin osa-alueet kärsivät.

Suunnilleen vuosi sitten aloin tosissani kyllästyä tilanteeseen. Mietin, olinko sittenkään oikeassa paikassa. Olinko valinnut väärän alan vai oliko ongelmille jokin toinen, monimutkaisempi syy? Halusinko todella olla opettaja? Entä jos sopisinkin paremmin johonkin muuhun työhön? Annoin kysymysten virrata vapaasti, vaikka se pelotti. Totta puhuen olin kauhuissani, sillä minulla ei ollut aavistustakaan vastauksista. Yhtäkkiä en ollut varma mistään.

Viime vuoden kesäkuussa tein kaikkien aikojen parhaan päätöksen. Oli aika pitää tauko yliopistosta ja pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluan elämältäni ja missä todellinen paikkani on. Heinäkuussa ryhdyin etsimään aupairin töitä Australiasta ja lokakuun lopussa löysin itseni Perthin lentokentältä. Sen päivän jälkeen on tapahtunut paljon kehitystä.

Jos viittä viimeksi kulunutta kuukautta tarkastelee ammatillisen tulevaisuuden näkökulmasta, niillä kaikilla on ollut erityinen tehtävänsä.

Marraskuu imaisi minut keskelle Australian ihmeitä niin, että unohdin kaikki maailman huolet täydellisesti.

Joulukuussa tutut kysymykset nostivat taas päätään, mutta eivät ahdistaneet enää yhtä paljon kuin ennen. Aloin nähdä mahdollisuuksia, jotka eivät aikaisemmin olleet käyneet edes mielessä.

Tammikuussa aivot raksuttivat tosissaan. Ajattelin, tutkin asioita, ajattelin lisää. Tein ainakin yhden tulevaisuutta koskevan päätöksen. Pää tulvi ideoita ja tulevaisuus näytti pitkästä aikaa suurimmaksi osaksi valoisalta.

Helmikuu palautti minut kertarysäyksellä nykyhetkeen niinkin tehokkaasti, että muutaman viikon ajan uskalsin ajatella vain seuraavaa päivää (tästä lisää tuonnempana).

Maaliskuu olikin sitten se kuukausi, joka valaisi kaiken olennaisen. Mitä siis oikein tapahtui?

Maaliskuun alkupuolella kirjoitin facebookiin lyhyen kuvauksen 22 tunnin mittaisesta bussimatkastani Perthistä Port Hedlandiin. En pitänyt tekstiä kovin erikoisena. se oli vain pieni fiilistelypätkä muistoksi hienosta kokemuksesta. Se sai kuitenkin runsaasti tykkäyksiä, mikä jo yksin laittoi mielessäni liikkeelle jotakin. Varsinainen oivallus iski, kun yksi vasta hiljattain tutuksi tullut ihminen kehui tekstiä ja lausui sanat, joilla on valtava merkitys erityisesti jokaiselle fiktion kirjoittajalle.

"Matkakertomuksesi oli mukavaa luettavaa. Osasit hyvin kuvailla näkemäsi ja kokemasi. Tuntui kuin olisin itse ollut mukana."

Tuntui kuin olisin itse ollut mukana. Sanat iskivät tajuntaani sellaisella voimalla, että vieläkin huimaa. Nuo kuusi sanaa tiivistävät tärkeän ominaisuuden, joka on läsnä hyvässä kirjallisuudessa: teksti luo niin vahvoja mielikuvia, että lukijan mielessä ne tuntuvat todellisilta tapahtumilta tai jopa tietyssä mielessä ovat todellisia. Toisin sanoen hyvä kirja herättää eloon jotain, mikä ei ole lähtöisin lukijan mielestä, saa lukijan näkemään ja tuntemaan sen minkä kirjan henkilöt näkevät ja tuntevat. Mitä parempi kirja sitä vahvemmin tämä ominaisuus yleensä toteutuu, tietenkin monien muiden piirteiden rinnalla.

Jäin miettimään asiaa useammaksi päiväksi. Jos pystyin herättämään tuon todellisuuden tunteen korkeintaan 200 sanan mittaisella tekstillä, mitä tapahtuisi jos kirjoittaisin romaanin? Mitä tapahtuisi jos vihdoinkin kirjoittaisin loppuun sen tarinan, jota olen työstänyt jo vuosia? Mitä voisin antaa juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella, jos vain tekisin sitä mitä minut on itse asiassa luotu tekemään; kirjoittaisin?

Äkkiä mieleni oli kristallinkirkas. Kaikkein vanhimmat ja syvimmät unelmani vyöryivät päälleni ja ajoivat tieltään kaiken epätietoisuuden.

Kirjoittaminen on ollut osa minua aina. Loin tarinoita jo ennen kuin osasin oikeasti kirjoittaa: suhersin paperille riveittäin jotain tekstiä muistuttavaa ja luin sen äidilleni ääneen kuin se olisi ollut oikea tarina. Koulussa tunsin välittömästi vetoa lukemista kohtaan, ja lukuharrastus ruokki kirjoittamista. Kun luokkatoverit tuskailivat äidinkielen tunnilla, kuinka ihmeessä saisi edes sen sivun pituisen kirjoitelman tehtyä, minä viiletin jo neljännellä sivulla. Yritin toistuvasti selittää opettajalle, että kuulin kyllä ohjeet, mutta yksi sivu ei millään riitä! Haittaako ihan kamalasti, jos kirjoitan kuusi?

Kahdeksanvuotiaana tiesin, että haluan kirjoittaa kirjoja. Silloin onnellisuus oli hyvin yksinkertaista: jos saan kirjoittaa, selviän mistä tahansa. Eikä tämä asia ole oikeastaan muuttunut miksikään.

Murrosikäisenä aloin kirjoittaa vakavammin ja intohimoisemmin. Ensimmäinen romaani alkoi löytää muotonsa, jopa niin pitkälle että kirjoitin siitä useamman version. Koulussa kirjoitin esseitä ja fiktiivisiä kirjoitelmia silmät loistaen, enkä koskaan luovuttanut ennen kuin olin tekstiin tyytyväinen.
Lukiossa kirjalliset päämäärät vahvistuivat ja laajentuivat uuden oppimisen ja taitojen kehittymisen myötä. Luin aiempaa tarkemmin ja analyyttisemmin ja sen myötä myös kirjoitin paremmin. Kirjailijan ura oli vielä kaukana, mutta uskoin vakaasti saavuttavani sen,

Sitten tapahtui jotakin, minkä vuoksi tämä kaikki romahti, Jätän sen tarinan tuonnemaksi, mutta tiivistän olennaisen: kadotin päämääräni, unelmani ja niiden mukana itseni. Unohdin, että halusin opiskella kirjallisuutta kehittyäkseni sekä lukijana että kirjoittajana. Unohdin, että halusin oppia kirjallisuudesta niin paljon kuin mahdollista ennen kaikkea siksi, että ymmärtäisin tulevia lukijoitani paremmin. Ehkä myös itseäni ja omaa kirjoittamisprosessiani, kirjallisuuden yleisestä luonteesta puhumattakaan.

Sillä hetkellä kun tämä totuus unohtui, kirjoittamisesta tuli mahdotonta. Kirjoittamisesta tuli mahdotonta, koska se ei edustanut enää sitä mitä se pohjimmiltaan oli; kirjoittaminen ei ollut enää keino luoda uutta, lahjoittaa toiselle ihmiselle kokonaisia maailmoja. Se ei ollut enää taide, jota rakastin ja jonka avulla ymmärsin maailmaa edes hiukan paremmin. En voinut enää purkaa siihen ahdistusta, surua, vihaa, iloa, rakkautta, pelkoa tai yhtään mitään, koska kirjoitin pakosta. Yritin kirjoittaa, koska opinnot määräsivät niin.

Meno jatkui tällaisena vuosia. Osaatteko kuvitella, mitä vuosien jakso ilman vapauttavaa, rajatonta luomistyötä tekee ihmiselle jolle se on yhtä kuin happi? Oliko lopulta niin kummallista, että opiskelu ajoi minut epätoivoon, kun sen tarkoitus oli vääristynyt?

Tämä pato murtui yhtenä maaliskuun päivänä yhden lauseen ansiosta. Kun elämä osoitti konkreettisesti, että kykyni kirjoittaa oli vain piilossa raskaan kuorman alla, mutta elossa yhtä kaikki, sain yhteyden sieluni ytimeen. Sain uudelleen yhteyden siihen osaan itsestäni, joka on ollut ja on edelleen olemassa riippumatta mistään ulkopuolisesta tekijästä.

Olisiko tätä tapahtunut ilman Australiaa? Ei varmasti, sillä jos en olisi Australiassa, en olisi matkustanut lähes vuorokautta bussilla enkä olisi kirjoittanut matkasta mitään. Ilman tekstiä ei olisi ollut lukijaa, ilman lukijaa ei olisi ollut reaktiota (kiitos Martti! <3). Australian tärkein tehtävä tässä kaikessa on kuitenkin ollut kaiken turhan riisuminen ja hävittäminen, mahdollisuus pöydän puhdistamiseen. Ilman sitä en olisi ollut valmis näkemään, että kaikki vastaukset ovat jo sisälläni - joskus vain tarvitsen uusia työkaluja niiden löytämiseen.

Niin. En ehkä tiedä, missä paikkani on yliopiston jälkeen, mutta tiedän tarkalleen mitä minun täytyy tehdä juuri nyt. Kirjoittaa.

Kirjoittaa periksi antamatta kunnes ensimmäinen romaani on niin valmis, että sen voi lähettää kustantajille. Ensimmäiset askeleet tällä matkalla on jo otettu, enkä aio pysähtyä ennen kuin kyseinen kirja on kansissa - se on jo aihesisällöltään juuri tämän ajan kirja, henkilöistä puhumattakaan. Minulla on tarina joka ansaitsee tulla kerrotuksi, ja vain minä voin kertoa sen. Niinpä ryhdyin toimeen.

Aloitin kirjoittamalla pitkästä aikaa kirja-arvion (tämän tässä näin). Sen jälkeen lähetin oman kirjani ensimmäisen luvun kahdelle hyvälle ystävälle luettavaksi, ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä ja tein suunnitelmia huhtikuuta varten. Ensisijainen tavoitteeni on päästä tasapainoiseen luovaan rytmiin, toisin sanoen kirjoittaa ja lukea joka päivä. Postausten määrä tulee varmasti lisääntymään huomattavasti sekä täällä että kirjablogissa. Romaanin osalta aloitan kevyellä 150 sanan päivätavoitteella ja nostan sanamäärää tasaisesti, kun teksti alkaa virrata riittävän vaivattomasti.

Huh. Tästä saattaa syntyä melkoinen ralli. Pysytkö kyydissä?

I am in Australia!

Sunnuntaiaamuna lokakuun 30. päivänä kävelin Perthin lentokentän ovista ulos uuteen, australialaiseen elämääni. Minua tervehtivät hostperheeni isä Steve, aurinko ja sininen taivas. En usko, että pystyn koskaan kunnolla kuvailemaan sitä onnea, jota tunsin luodessani ensimmäisiä silmäyksiä tähän uuteen, täysin erilaiseen ympäristöön. Noin 36 tunnin yhtäjaksoisen matkanteon jälkeen olin viimein perillä Australiassa; kenguruiden ja lukemattomien mahdollisuuksien maassa.

Jonkin aikaa mieleen mahtuu vain yksi ajatus. Tämä on se hetki, jota olen odottanut koko elämäni. 

Yhtäkkiä tuntuu oikealta olla hetki hiljaa ja hymyillä.

Ensimmäinen viikko Australiassa on ollut upea, ja varmasti elämäni hektisin ja erikoisin. Kaikki ympärilläni on uutta, ihmisistä ovenkahvoihin. Pysähdyn ihmettelemään maisemia joka kerta kun menen ulos, aurinko nostaa jatkuvasti hymyn kasvoilleni ja au pairin tehtävät pitävät minut kiireisenä aamusta iltaan. Viikkoon on mahtunut rantoja, raikkaita tuulenpuuskia, lämpöä, shoppailua, hyvää ruokaa ja juomaa, asioiden hoitamista, yksi kirjasto, sekä naurua että itkua, grillailua, uusiin ihmisiin tutustumista, mahtava maalaistori, kävelyä naapurustossa, hyttysiä, kärpäsiä, hämähäkkejä, gekko, tutkimustyötä, valokuvia, elokuvailta, päiväretki Ferguson Valleyyn ja valtavasti uuden oppimista. En itse asiassa usko koskaan aikaisemmin kokoneeni yhtä paljon yhden ainoan viikon aikana.

En myöskään ole kokenut vastaavaa mielen ja tunteiden pyörremyrskyä. Päässäni alkaa pyöriä joka kerta kun yritän saada sen sisältöä jonkinlaiseen järjestykseen. Kirjoittaminen tuntui monen päivän ajan ylitsepääsemättömältä tehtävältä, enkä tosiaankaan saa kaikkea tärkeää mahdutettua yhteen tekstiin. No, onneksi minulla on aikaa. Yksi asia kerrallaan.

Tunteista puheen ollen: olen onnellinen. Olen onnellinen jollain sellaisella tasolla, jonka kaltaista en tiennyt olevan olemassa ennen kuin pääsin tuntemaan sen. En voi missään tapauksessa väittää, että olisin päässyt tähän tilanteeseen helposti tai että en ole kohdannut haasteita. Mutta tiedän jo nyt, että tein sen ainoan oikean ratkaisun kun valitsin tämän perheen ja päätin yhdistää Australian ja au pairin elämän toisiinsa.

Tulevaisuus näyttää siis oikein valoisalta. Olen tutkinut Bunburyn kaupunkia ja lähialueita hyvin tuloksin. Tämä alue on matkailijan ja seikkailijan paratiisi. Tuntuu siltä kuin elämä olisi veistänyt tämän paikan juuri minua varten ja tuonut minut tänne juuri oikealla hetkellä. Rakastun Australiaan joka päivä uudelleen ja odotan kiinnostuneena, mitä tulevat viikot tuovat mukanaan.

Tunnen myös olevani todella onnekas. Minulla on mahtava hostperhe, jonka seurassa minulla on hyvä olla. Olen jo viikossa saanut nähdä, kuinka paljon apuni ja läsnäoloni merkitsee ja kuinka paljon minua arvostetaan. Saan joka päivä tehdä jotain, millä on merkitystä, ja se tuntuu uskomattoman hienolta. Jo näin lyhyessä ajassa olen tullut osaksi tätä perhettä, tätä kiireistä ja eläväistä, hyvin erilaisten persoonien ryhmää. Näin ei tapahdu jokaisen au pairin kohdalla, minkä takia olen äärimmäisen kiitollinen.

Kaiken kaikkiaan kaikki on sujunut vielä paremmin kuin odotin. Perheen pienet jäsenet ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan, ja yhteys syvenee jokaisen kanssa päivittäin. Alan päästä perille rutiineista ja siitä, missä minua eniten tarvitaan. Nautin ympärilläni hyörivästä hässäkästä ja uusista elämän äänistä.

Viikonloppu on tarjonnut myös mahdollisuuden rentoutumiseen ja ajatusten kunnolliseen järjestämiseen. En ole juurikaan ehtinyt kirjoittaa, mutta minulla on runsaasti ideoita blogia varten. Luvassa on ainakin postaus rantaretkistä, ensimmäisistä kokemuksista Ferguson Valleyssa. ensimmäisiä ajatuksia au pairin tehtävistä ja muista yleisistä tunnelmista. Ensi viikosta on tulossa vauhdikas ja melko vaativa, joten en osaa ennustaa millä tahdilla postauksia putoilee. Hiukan reaaliaikaisempia kuulumia voit kurkkia Instagramissa, josta minut löytää nimellä @loputonromaani

Nyt toivotan hyvää yötä, päivää tai huomenta riippuen siitä missä päin maailmaa juuri sinä oletkaan. Thank you for being here and see you soon!

*** Postauksen kuvat on otettu uuden kotini lähiympäristössä. ***

Tänään

Tänään


Tänään herään Suomessa ja nukahdan jossakin pilvien yläpuolella

Tänään aloitan matkani Suomen syksystä kohti Australian kevättä

Tänään astun lentokoneeseen taskussani ainoastaan menolippu

Tänään lähden Suomesta tietäen, etten tule takaisin ainakaan vuoteen

Tänään jätän taakseni kaiken, minkä olen 24 vuotta tuntenut aloittaakseni uuden elämän maailman toisella puolella

Tänään sukellan pää edellä elämäni seikkailuista suurimpaan

Tänään on unelman ensimmäinen päivä

Lähtisitkö elämään sitä minun kanssani?

Kaupunki, joka on aina elossa (Playa de las Americas, Teneriffa, Kanariansaaret, helmikuu 2014)

Herään ennen yhdeksää ilman herätyskelloa. Avaan silmät ja näen auringon valon kajastavan parvekkeelta. Äiti on avannut parvekkeen oven, ja kuulen jo osan heräävän kaupungin äänistä. Autot tööttäilevät, meri pauhaa, linnut laulavat, etäältä kuuluu iloista, nopeaa puhetta. Hyvää huomenta, Américas, ihanaa herätä täällä sydämessäsi. Hymyilen ja tunnen uneliaisuuden häviävän innostuneen energian tieltä. On aika nousta ylös.

Aamiaissalissa tajuan, kuinka iso tämä hotelli on. Sali on täpötäynnä porukkaa ja ääntä. Ihmiset vilisevät silmissäni joka puolella, säntäilevät joka suuntaan enemmän tai vähemmän hämmentyneinä. Hetkeen en osaa sanoa yhtään mitään, ihmettelen vain tätä hälinää. Parin metrin välein saa pysähtyä, jotta ei törmää lapseen tai kahvikuppia kantavaan aikuiseen. Pöydät ovat lähellä toisiaan, ja niiden välistä pujottelu vie aikansa. Yritän sanoa äidille jotakin, mutta minun pitää puoliksi huutaa ennen kuin hän saa sanoistani selvää kaiken hyörinän yli. Kun pääsemme ruuan äärelle, tarjonnan runsaus sokaisee emmekä loppujen lopuksi täytä lautasiamme lähellekään täyteen. On mysliä ja muroja ja hedelmiä ja jugurttia ja varmaan kymmentä erilaista leipää ja viittä eri leikkelettä ja juustoja enemmän kuin osaan laskea, vihanneksista puhumattakaan. On perinteiseen kanarilaiseen aamiaiseen kuuluvat herkut: kananmunaa keitettynä, paistettuna, kokkelina ja perunamunakkaana, paistettuja tomaatteja, pekonia, makkaraa ja valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Kahvia, teetä, vettä ja mehuja. Leivonnaisia en vielä edes katso kahteen kertaan, aivoni eivät pysty rekisteröimään enempää. Minulta pääsee helpottunut huokaus, kun istun pöytään. Sitten naurahdan. Jos joku ei ollut saliin tullessa kunnolla hereillä, niin tämän kokemuksen jälkeen varmasti olisi.

* * *

Yhdentoista aikoihin astumme hotellin takapihalle kirkkaan, sinisen taivaan alle. Kävelemme pihan läpi portille, jonka kautta pääsee suoraan rantakadulle. Jos mereltä ei tuulisi näin voimakkaasti, olisi jo todella kuuma - ja tästä tämä vain kuumenee. Ihana aurinko, ihana lämpö.

Jäämme pitkäksi aikaa ihailemaan merta, joka tervehtii meitä vaahtoisilla aalloillaan. Kuuntelen meren ääntä ja nautin taianomaista tunteesta, jonka se saa aikaan. Siitä kuinka se tuntuu sanovan jotakin, kutsuvan äärelleen ajattelemaan ja rentoutumaan, pyytää unohtamaaan kaiken muun. Keskittymään hetkeen. Aivan kuin sillä olisi vastaus, jota en ole edes tiennyt etsiväni.

Taustalla siintää La Gomera

Tällaisina hetkinä tuntee itsensä pieneksi. Niin kovin pieneksi. Koko maailma on edessäni, takanani, sivuillani. Se syleilee minua ja nostaa minut valtavalla kämmenellään niin korkealle että alkaa huimata ja kysyy:

"Uskallatko hypätä?"

Päivä ei ole vielä puolessakaan, mutta rantakatu on täynnä elämää. Turistit ja paikalliset kahvittelevat tai syövät lounasta ravintoloissa, joita osuu silmään toinen toisensa perään. Kosmetiikkaliikkeissä, matkamuistomyymälöissä ja vaateliikkeissä pyörii kaikenlaisia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Surffarit ovat vallanneet suosikkialuuensa, joka alkaa hotellimme kohdalta ja jatkuu pitkään Los Cristianosiin päin mentäessä. Kivikatua reunustavat palmut huojuvat ja kohisevat, merivesi liikuttaa pyöreitä rantakiviä. Vastaantulevilla kasvoilla on hymy, innostunut, odottava, onnellinen hymy. Puheeseen sekoittuu musiikkia ja astioiden kilinää. 

Kaikki täällä on niin elossa, niin käsinkosketeltavan elossa. Kaupunki sykkii, aistin sen joka hetki. Elämä on tuulessa, meren tuoksussa, tarjoilijoissa, turisteissa, paikallisissa, lapsissa, lemmikkikoirissa, kauppiaissa jotka houkuttelevat ostajia aktiivisesti, olematta kuitenkaan aggressiivisia. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä enemmän kadulla tapahtuu. Hiljaisuutta täältä ei löydä, ei yölläkään. Ei mistään. Hotellihuoneeseen kuuluu vähintään meren kohina. Usein myös sekalainen yökerhojen jytke. Silti ihmisisissä on enemmän levollisuutta kuin Suomen autioilla bussipysäkeillä.

Kuinka erilainen paikka tämä onkaan kotiin verrattuna. Jaksan aina ihmetellä tätä tunnelmaa, joka on yhtä aikaa jatkuvassa liikkeessä ja pysähtynyt johonkin jota en osaa nimetä mutta josta pidän niin kovasti.

Kävelemme pitkän matkan rantakatua pitkin ja pysähdymme välillä katsomaan kauppoja. Ostettavaa täältä löytyy liikaakin: mekkoja, bikineitä, kosmetiikkaa, postikortteja, koruja, koriste-esineitä, urheiluvarusteita... Tapaamme myös iäkkään brittipariskunnan, joiden kanssa juttelemme pitkän tovin Teneriffasta, matkustamisesta, kotimaidemme välisistä eroista, koulutuksesta, vaikka mistä. Englanti pulppuaa minusta luonnostaan, eikä äidilläkään huonosti mene. Pariskuntaa on mukava katsella, he ovat onnellisia yhdessä. Tulee lämmin olo. Hymyilen kuin en enää muistaisi muunlaista ilmettä olevankaan. Rakastan Américasin kansainvälisyyttä. Täällä voi tavata eurooppalaisten lisäksi amerikkalaisia ja joskus harvoin aasialaisiakin. Usein se menee vieläpä niin päin, että minuun otetaan kontaktia. Ja siinä sitten jaetaan matkakokemuksia. Mahtavaa. 

Auringonlasku on upea, niin kuin aina. Niin kaunis, niin rakkaudellinen. Kuin hyvän ystävän lempeä hymy tai halaus, ihminen jonka seurassa voi olla rauhassa oma itsensä. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Aurinko muuttuu hiljalleen kultaiseksi, meri hopeiseksi. Ne ovat jonkin aikaa toistensa vastakohtia, niin eri värisiä, ja kuitenkin niitä ei voisi tässä hetkessä erottaa toisistaan. Rannalla kävelee vielä kaksi ihmistä, he piirtävät yhdessä jotakin hiekkaan, jaloillaan. Välillä erillään ja välillä toisiinsa nojaten. Love birds...

Lumimyrskystä palmujen alle (Teneriffa, helmikuu 2014)

"Kello on yksi yöllä, tie on mutkainen ja paksua, märkää lunta sataa niin ettei ikkunasta näe muutamaa metriä pidemmälle. Ajelemme pimeässä tyhjyydessä, näemme vain muutaman auton matkan varrella. Kuuden tunnin kuluttua istumme jo lentokoneessa, ja kun seuraavan kerran näen päivänvaloa, minun maailmassani ei sada lunta." 

Matka kohti Teneriffaa alkoi hyvin talvisissa tunnelmissa. Tietenkin koko talven pahin lumimyräkkä osui juuri sille yölle, jonka aikana ajoimme ensin Imatralta Kotkaan ja sieltä bussilla lentokentälle. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja Kotkassa jäi runsaasti odotteluaikaa. Lentokentällä olimme viiden aikoihin niin kuin pitikin. Terminaaliin astuessani tunsin sen ainutlaatuisen ilon, joka herää, kun tajuaa matkan todella alkaneen. Nyt ei enää tarvitse haaveilla vaan haaveista tulee totta. Lähtöselvitys meni kuin lennossa ja sitten oltiinkin jo koneessa reilun 200 muun ihmisen kanssa.

Lennolla muistelin aikani kuluksi kahta edellistä lentomatkaani Teneriffalle. Edellinen lento myöhästyi kaksi tuntia, koska lentokentän informaatiojärjestelmä kaatui samana aamuna. Niinpä virkailijat joutuivat tekemään kaikki merkinnät käsin matkustajalistoista maihinnousukortteihin. Lentokonetta ei voitu myöskään tankata ajallaan samasta syystä. Ensimmäisellä matkalla suurinpiirtein kaksi vuotta sitten kaikki sujui melkein yhtä jouhevasti kuin tällä kertaa. Ajatuksissani oli kuitenkin havaittavissa muutosta. Odotin perille pääsyä vielä kovemmin nyt, kun minulla oli jo suhde Teneriffaan. Ajattelin paikkoja, jotka halusin näyttää äidilleni ja saaren tunnelmaa, jota kaipasin kovasti. Nukkumisesta ja lukemisesta ei tullut oikein mitään, olin niin täpinöissäni. Reilut kuusi tuntia kuluivat silti ihmeen nopeasti.

Kun astuimme lentokoneesta ulos, taivas oli pilvetön ja subtrooppisen ilmaston lämpö humahti samantien iholle. Ilmassa tuoksui meri ja hiekka. Teneriffan eteläinen lentokenttä Reina Sofia on rakennettu aivan meren rantaan, joten sen läheisyydessä voi tuntea kaksi saaren tunnusmerkkiä: raikkaan, lempeän (silloin tällöin vähän vähemmän lempeän) merituulen ja keskipäivällä lähes polttavan auringonpaisteen. 

Matka lentokentältä Playa de las Américasiin kestää noin puoli tuntia. Bussissa istumiseen voi kulua enemmänkin aikaa, mikä riippuu tietysti hotellin sijainnista ja siitä, onko pakettimatkalainen vai omatoimimatkalainen, käyttääkö julkisia kulkuvälineitä vai onko varannut lentokenttäkuljetuksen. Meidän hotellimme, Sol Tenerife, sijaitsee alueen keskellä, joten pysähdyksemme osui suurinpiirtein hotellikierroksen puoliväliin.Sol Tenerife ei ollut minulle ennestään tuttu hotelli muuten kuin ulkopuolelta. Se on korkea, kaksisiipinen hotelli ja toimii hyvänä maamerkkinä kaupungilla kulkiessa. Se sijaitsee rantakadun varrella, joten se on helppo havaita ja sen avulla on helppo suunnistaa kohti rantaa. Tämä yhtenä vinkkinä ensikertalaisille.

Niinpä myös tuleva huoneemme oli minulle arvoitus. Ja voi veljet mikä hymy kasvoilleni nousi, kun näin huoneen näköalan!

Toljotimme aika pitkään tätä maisemaa. Leveästi hymyillen, tietenkin.

Perille tultuamme emme tehneet mitään kummempaa: lepäsimme, kävimme syömässä ja kaupassa ostamassa vettä ja hedelmiä. kävelimme ympäriinsä ja ihailimme auringonlaskua. Äiti on käynyt Teneriffalla suunnilleen 27-vuotta sitten ja silläkin reissulla vain kääntymässä etelässä, joten meininkiin piti vähän totutella. En kuljettanut edes kameraa mukana, koska en olisi kuitenkaan jaksanut keskittyä kuvaamiseen ja toisaalta halusin ensin tajuta olevani taas Américasissa. Ihana paikka.

Katselen merta ja kuuntelen sen pauhaavia, kohisevia aaltoja. Ilma on täällä niin raikasta, lämmintä ja viileää vuorotellen tai pikemminkin samanaikaisesti. Ihmiset hymyilevät ja puheesta voi erottaa ainakin viittä eri kieltä. Kaikki on täällä erilaista ja kuitenkin on sellainen olo kuin olisi tullut kotiinsa. Toiseen, kaukaiseen, ajoittaiseen kotiin. Hola, Tenerife, olen kaivannut sinua. Mitä olet varannut minulle huomiseksi?